keskiviikko 25. tammikuuta 2012

D + 19-23

Taas muutaman päivän jälkeen pientä tekstiä ja tämä on ns. viimeinen päivä tässä paikassa ja huomenna alkaa matka kohti koti Suomea. Tekstit ovat aika lyhyitä, koska päivät on menneet saman kaavan mukaan, eikä mitään muuttujia ole tullut vastaan.

Lauantai-aamu valkeni niinkuin kaikki muutkin aamut tähän mennessä Goalla, eli aurinkoisena ja lämpimänä. Aamupala ja päivän toimintasuunnitelman vahvistaminen. Suuntana ranta ja lomarusketuksen hakua, koska suomeenhan ei voi valkoisena tulla. Siispä matkaan velihopeat ja jalkaa toisen eteen. Tutut taxi ja hello my friend huudot siivittivät meidät kohti aaltoja ja hienoa hiekkaa, jota on joka ilta löytynyt mitä ihmeellisimmistä ruumiinpaikoista, hmmm, tekeekö sen tuuli vai piehtaroiminen hiekassa, sitä voi jokainen pienessä mielessä miettiä. Jokatapauksessa tutut paikat aurinkotuoleista, kylmää juomaa ja itsensä grillausta. Näin kuluin taas tunti jos toinenkin. Wili luovutti aikaisemmin ja lähti hotellille muokkaamaan valokuvia, sekä tutkimaan lentoja takaisin, mutta me kolme muuta muskettisoturia jatkoimme oikeinkin raskasta tehtävää.
Tänään ei kuitenkaan ihan niin kauan pystyttäisiin rannalla viettämään, koska illalla on isot makrrkinat viereisessä Arporan kylässä, johon tarkoitus on sunnata. Rannalta suihkuun, vaatteiden vaihto ja sitten etsimään Tuk-Tukit, joilla olimme päättäneet paikalle matkustaa. Hivenne matkajuomaa mukaan ja ei muuta kuin paikallisten rallikuskien kyytiin. Matkalla saimme udeltua, että uusi tuk-tuk maksaa noin 3000$ ja kuski olisi minulle ja Villelle myynyt omansa heti 2500$. Menopeli kulkee kuulema jopa 80 km/h jos on hyvä tie ja jos uskaltaa ajaa.
Markkina-alue oli iso kuin mikä ja eksymisen vaara suuri, onneksi kuitenkin säilytimme suht hyvin näköyhteyden tai ainakin huutoyhteyden, joten porukka pysyi kasassa. Juomaa, ruokaa ja kaikenlaista vaatetta, korua, sekä muuta tuiki tarpeetonta. Juomaa tulikin maisteltua erilaisia ja erilaisissa paikoissa niinkin runsaasti, että osa porukasta alkoi olla jo hyvinkin juhlatuulella. Ongelmia ei kuitenkaan syntynyt. Wili ei jaksanut kierrellä siellä myöhään ja päätti palata aikaisemmin hotellille, kun taas samat muskettisoturit ottivat ilosta kaiken irti, niinkin railakkaasti, että allekirjoittaneelta hävisi silmälasit johonkin. ( pieni tilannetappio) Hotellillekin olimme kuulema palanneet, ainakin mitä Wili ystävällisesti meille mainitsi seuraavana aamuna, kun oli joutunut heräämään meidän epätoivoisiin oven avaus yrityksiin.

Sunnuntai aamu. Hiljaista, kalpeaa, ehkä hivenen huonoa oloa havaittavissa. Osa porukasta kuitenkin raahautui kunniakkaasti aamupalalle. Allekirjoittanut taasen juoksi vessaan ja totesi pötölle istuessaan, että mitä minä sanoin vettähän se vain on, joka peräpäästä holisi. Iskikö se nyt, pelätty jalla jalla, jolta olin säilynyt koko matkan. Kysymys sai vahvistuksen, kun hetken kuluttua uudelleen olin samassa istuma-asennossa posliinilla. Jaahas, tämä päivä meneekin sitten tässä. Siispä lepoa ja paljon nestettä ( ei alkoholia ). 50% porukastamme päätti kuitenkin lähteä rannalla, kun 25 % juoksi vessassa ja 25% jäi tekemään tietokoneella jotain. Olimme päättäneet aikaisemmin, että sunnuuntai on pizza päivä, koska pari päivää aikaisemmin olimme paikallistaneet Domino´s pizza paikan, joten sunnitelmasta täytyi pitää kiinni. Aikansa rannalla viihdyttyään kaksikko palasi hotellille ja aloimme valmistautua pizzalle lähtöön. Kuka suihkun, kuka wc-pytyn kautta. Pystyin kävelemään läheiseen risteykseen, jolloin pikku-sjöken pikku masu ilmoitti, että vessa-aika ja ei kun takaisin huoneeseen. Ville lupasi kuitenkin tuoda tuliaisena jonkunlaisen meat loversin, kunhan kotiutuvat. Paikka oli ollut siisti ja toimitus nopeaa. Pikkaisen ihmetystä oli kuitenkin aiheuttanut se, että kun jokainen oli tilannut oman pizzan, niin paikallisten mukaan jokainen niistä oli tarkoiteetu 4 henkilölle. Kyllähän raavas suomalainen pizzan ystävä nyt jaksaa yhden yksinään syödä ja ei kun tilausta sisään. Kumman täyttäviä kuitenkin olivat olleet kun jo 2 palsta oli tullut täyteen, ei tietenkään kaikki mutta kuitenkin. Siispä sain tuliaisen puolet Villen pizzasat, josta sain syötyä kaksi palaa ja sen jälkeen kävinkin tutustumassa taas vessaan. Seuraava yö samoissa merkeissä.

Maanantai aamu, ei helpotusta, ei aamupalaa. Ainostaan neste joka kestää hivenen sisällä. Lisäksi yöllä oli kuumetta ihan kiitettävästi, jten aloimme tutkiman mahdollista malarian mahdollisuutta. Merkit viittaisivat siihen, mutta ilman lääkäriä sitä ei pystytä toteamaan, joten päätin aloittaa 3 pv kestävän malaria lääkkeen tehokuurin. Allekirjoittaneella päivä hotellihuoneessa, Sepi ja Ville rannalla ja Wili touhusi jotain. Illalla ruokailu ensimmäistä kertaa oman hotellin ravintolassa. Koko reissun ajan jatkunut ei syödä 2 kertaa samassa paikassa jatkuu. Päivästä ei muuta kerrottavaa.

Tiistai. Uskaltauduin jo aamupala pöytään, koska olo oli hivenen parempi. Pari lasia tuoremehua ja hivenen hedelmiä. Olin jo aamulla Villelle sanonut herätessä, että tänään tulen rannalle vaikka joutuisin konttaamaan sinne, koska ilman rusketusta ei Suomeen tulla. Näin ollen sama 3 muskettisoturinjoukko suunnisti kohti tuttua rantaa, tällä kertaa ei kuitenkaan saman baarin eteen vaan viereiseen. Vaihtelu virkistää. Päivä grillausta ja johan sitä pikkuhiljaa ilkeää tulla takaisin. " Näytä mulle missä sulla on rusketusraidat...." laulun siivittämänä tarkastelimme uimahousujen jättämiä rajoja. Juu, tiedän, kuulostaa tosi homoeroottiselta, mutta tuskin on ainut mikä olisi samalta kuulostanut jos ne olisi täällä julkaistu. Suihku, iltapala ja lepoa, ehkä elokuva, joita tulee 3 kanavalta tai sitten pikkaisen vapaapainia, joka saa aina hymyn huulille.

Keskiviikko, eli tänään. Päivän ohjelmassa pientä tasoittavaa rusketusta ja markkinat Anjunan kylässä, johon suuntasimme jälleen kerran paikallisen Juha Kankkusen kyydissä. Kojuja paljon ja jokaisessa samat tuotteet. Huiveja, vaatteita, mausteita, muistoesineitä jne. Taisi sieltä jokainen vielä jotain pientä kassintäytettä löytää kotiinviemiseksi. Hivenen loikoilua rannalla ja lisää kojujen kiertelyä. Mietimme, että lukeeko meillä jossain Suomi, kun osa myyjistä huuteli Terve terve, mitä kuuluu? Toinen mitä sanoivat niin oli "Halpa hinta, Anttilan hinta stokmannin laatu". Ei muuta kuin lisää eläkeläisiä ja muita matkaajia maailmalle ja opettamaan hienoja lauseita. AI VITTU MIE KÄRSIN. Illalla, laukkujen pakkaamista, iltapala ja lepoa. Huomenna aamulla joudumme luovuttamaan huoneet ja matka kohti Suomea alkaa. Ensin lennetään Goalta Mumbaihin ja sieltä sitten aikaisin pe aamuna Turkin kautta Suomeen.
En tiedä tuleeko matkan aikana enään päivitystä, mutta suomessa ollessamme tulemme kirjoittamaan pienen yhteenvedon, jonka ehkä toisen riemuksi ja toisten harmiksi julkaisemme myös täällä. Halua jo tässä vaiheessa kiittää kaikkia matkaamme seuranneita ja uskon jos jossain vaiheessa joltain on päässyt itku tätä blogia lukiessa.
Pitäkää toisistanne huolta. Itsestä ei niin väliä.

-sjökke-

p.s. vkl nähdään mökillä

perjantai 20. tammikuuta 2012

D+ 17-18

Galengute, Goa 19.1
Aamuuinnilla alkoi tämä päivä hotellin altaalla. Aamupalan jälkeen oli tämä päivä suunniteltu rantsussa makoiluksi ja meressä uimiseksi. Sinne siis muut paitsi Wili jonka selkänahka viel vieroksui edellisen päivän auringonottoa.....hän jäi hotellille hartiat rasvattuina ja Netin ihmeelliseen maailmaan. Minä, Sjökke ja Ville grillasimme keskittyneinä valkoista läskiä ja käänneltiin kyljyksiä puolelta toiselle.....kyllä tirisi. Välillä Arabianmeren aaltoihin jäähylle, kyllä auringonotto on mukavaa. Nelisen tuntia veljekset jaksoivat paahteessa olla....tosin palvelualttiit baaripojat kantoivat välillä kylmää juomaa joka maistui kuivakurkuille kyllä. Ilta - auringon paisteessa lähdettiin kohti kylän keskustaa.....Wilikin bongattiin matkalla ja sapuskapaikkaa hiljalleen maleksien haettiin.
Sivukadulta löytyi mukavantapainen ruokapaikka joka sai porukalta myöntäviä nyökytyksiä.....siis sinne. Istuskeltiin ja turistiin omiamme kun vanhempi rouvashenkilö kyseli Suomenkielellä seuraanliittymistä , tottakai ,istumaan vaan. Hän esitteli itsensä Ritvaksi 70 v. aikansa höpötettyämme rouva paljastui Pelle miljoonan anopiksi joka vietti Goalla talvikuukausia pois. Ravintola oli kokoontumispaikka suomalaisille eläkeläisille joita siellä toisiaan tapasivat.
Kohti hotellia ja hetken istuskelu Villen ja Sjöken parvekkeella .....uni maistui pian auringonpalvojille.

20.1 Galengute
Normaalit aamutoimet, aamupalat, jne. Päivälle oli suunniteltu käynti läheisen Mabusan kaupungissa jossa on iso markkinatori. Rahanvaihdot ja taksi alle.....toripäivä siis.
Tori olikin värikäs suuri alue josta löytyi lähes kaikkea ruoasta vaatteisiin. Joitakin ostoksia tehtiin......mausteita , paitoja ja tuliaisia. Tämä päivä oli lepäilyä eilisen rannan jälkeen joten isompia tapahtumia ei kerrottavaksi ole......ruokapaikkaa etsimään taas auringon laskiessa, jatkuu huomenna.

Sepi

keskiviikko 18. tammikuuta 2012

D+ 13-16 "kohti tuntematonta ja sen yli"

Hiukan aikaa edellisestä päivityksestä, mutta tämä johtuen siitä ettei nettiä ollut saatavana.

Vuorilta alaspääsyn jälkeisenä päivänä emme tehneet mitään ihmeellistä, istuskelimme ja odottelimme...
Kävimme kumminkin hakemassa muistot Nepalista ja jokaisen mukaan tarttui Kukri... toisille yksi, toisille useampi...

Lepopäivän jälkeisen päivän aloitimme pikaisella aamupalalla, jonka jälkeen siirryimme kohti Kathmandun lentokenttää luottokuljettajamme Sandin kyydissä. Liekko Sandilla ollut auton äänitorvi jumissa, mutta kuulimme omasta autosta lähteviä törähdyksiä yllättävän vähän matkan aikana...

Päästyämme lentokentälle, Sandi hyvästeli meidät surullisin mielin. Siirryimme lentokentän turvatarkastukseen, josta taas yllätys yllätys, olisi päässyt kaikki sinkoa pienemmät läpi. Tästä tallasimme kohti valitsemamme lentoyhtiön tiskiä, jotta saisimme reput ainakin matkaan. Tiskillä meille ilmoitettiin että lento on jo valmiiksi myöhässä, eikä varmaa tietoa ole milloin se on lähdössä. Reput saatiin kuin saatiinkin matkaan, ilman ylimääräisiä kiloja mutta reput kirjattiin kaikki Sepin nimille, tähän kohtaan palaamme myöhemmässä tilanteessa.
Tämän toimenpiteen suoritettuamme hiivimme lähimpiin odotustiloihin ihmettelemään Nepalin tapahtumia ja siemailemaan taxfreen tarjoiluja.

Aikamme tätä touhuttuamme, siirryimme security checkin läpi lähtöterminaalin sisimmäisiin osiin, jos siellä meille vaikka kerrottaisiin milloinka kone lähtisi. Aikamme tilannetta ihmeteltyämme (useamman tunnin), ruutuun ilmeni tilanne että konetta checkataan sisään, eikä minkäänlaista kuulutusta tilanteesta ollut tehty. Aikamme paniikissa pyörittyämme kuului kuulutus, että olemme aivan väärässä päässä aluetta... Siitä ripeä siirtyminen kohti porttia ja checkaus sisään. Siirtyminen koneelle tehtiin kohteen tutuksi tulleella tavalla, eli kävelemällä. Vielä ennen koneeseen nousua viimeinen tarkastus ettei laittomia asioita tule sisään, jälleen sinkoa pienemmät olisivat tulleet.

Koneessa kohtuullisesti porukkaa, mutta silti lentoemot laittoivat harkinnan jälkeen kaikki halpamatkalaiset omiin looseihinsa, jotta mahtuvat olemaan koneessa. Matkanjohtajalla kävin huonoin tuuri, hänen loosinsa takana oli joku ylienerginen vähäkasvuinen riisikupin kaataja, joka rynkytti miltei koko matkan matkanjohtajan istuimen selkäosaa... rynkyttäminen loppui siihen kun termospullossa raikui selkeällä suomenkielellä toteamus johon liittyi oleellisesti riisinpurijan kädet ja matkanjohtajan rauhallisuus sekä nopeus.

Laskeutuminen sujui sujuvasti, koneesta purkauduimme bussiin joka kuljetti meidät terminaaliin. Täällä huomasimme sanan "Finland" eräässä passintarkastusputiikissa. Noh, kohti sitä ja iloisina olisimme jatkaneet matkaa kohti tuntematonta... Tästä matkasta tulikin se tuntematon. Kulutimme kansainvälisellä alueella 4 tuntia, koska meillä ei ollut tulosteena jatkolentotodistuksia, eikä meillä ollut hotellia varattuna Goa:lla. Uhkana oli välitön palautus Kathmanduun, jos kyseisiä todistuksia ja majoituksia alkanut löytyä. Matkanjohtajamme kävi varaamassa hotellin lentokentän aulassa sekä erään kauniin tulliviranomaisen avustuksella tulostamassa aikaisemmin varaamamme liput kotisuomeen. Tämän jälkeen tulliviranomaiset katsoivat läpi sormieen ja päästivät meidät suoraan tuloaulaan ja he olivat hakeneet meidän reput jo valmiiksi meille, joten emme tarvinneet kuluttaa aikaa niitä etsimällä.
Noh, kun tästä vastuksesta olimme selvineet, meille selvisi Sepin muistama Goa:n matkan kesto. "Se kestää noin tunnin." muuttui muotoon "vähintään 10 tuntia autolla". Noh, totesimme että vuokrattu tila-autotaksi maksaa vähemmän kuin juna, joten otimme sellaisen. Matka alkoi ja totesimme autoilun olevan yhtä hienoa kuin Nepalissa, sillä erotuksella että kuskimme ei puhu englantia. Matka oli erittäin puuduttavaa ja kuskimme oli jatkuvasti hukassa. Pari kertaa käännyimme tiellä ympäri ja palasimme takaisinpäin. Kaikenkaikkiaan matka kesti 13h lentokentältä hotelliimme Goa:lla.

Päästyämme hotelliin, kävimme tiedustelemassa lähimaastot sekä vaihtamassa dollareita paikalliseen valuuttaan. Seuraava yö menikin sujuvasti nukkuen pehmeissä lakanoissa, vastapainoksi edellisyön epämukaville autonpenkeille.

Seuraava päivä vietettiin aurinkorannalla, ottaen rusketusta (ja jotkut polttaen itsensä), huuhdellen pois vuoriston kerryttämät pölyt, niin iholta kuin kurkusta.

Tällaista tällä kertaa, ja ensi kerralla jotakin muuta...

- Wili -

lauantai 14. tammikuuta 2012

D+ 10-12

Herätys oli Namchessa oli n. 6 ja pakkasta n. -20, sen jälkeen nautimme aamupalan paikallisessa leipomossa. Kantajia ei oltu saatu, joten jouduimme kantamaan omat reppumme (n. 20kg), joiden johdosta homma olikin mielenkiintoista.
Alamäki, joka oli muutama päivä sitten ylämäki, sujui hienoissa ja naurun merkeissä. Saimme alamäki vaiheessa kiinni, ylämäessä pari päivää sitten kuluttamamme pari tuntia, mutta se hyvänolon tunne hupeni siinä vaiheessa kun kävimme nousemaan rinnettä ylös.
Se säkki, joka on selässä, se painaa paljon. Olemme kaikki sitä kantaneet. Kukaan ei pysty sitä ymmärtämään, mikä tuska huutaa perseessä, reisissä ja pohkeissa. Jylhät vuoret ylhäällämme kohoaa koko ajan, ne kuitenkin ovat kuitenkin auringonvalossa, silti kannamme niitä laukkuja ja odotamme toisia tulevaksi mukana.

Matka taittuu näin seuraavat 5-7h ja lopulta saavuimme majapaikkaamme Phakdingiin, jossa otimme huoneet. Siinä vaiheessa jokaisen reidet ja pohkeet huusivat tuskaa. Pari kuppia teetä ja siirtyminen majoitushuoneisiin makuupussin viileään syleilyyn.
Aamu valkeni noin 0700 Phakdingin kyläpahasessa. Kylmää oli, huoneessamme huusi pakkanen. Jokaisen hengitys höyrysi, mutta makuupussin sisällä höyrysi lämmin. Jokaisen halpamatkalaisen jäsenissä tuntui vanhat sotavammat, jotka oli ansaittu aikoinaan vanhoista reissuista. Sidettä siellä, sidettä täällä, polvet teipattuna ja nivusissa vaseliinia, mutta silti kaikki olivat valmiina jatkamaan. "Otammeko laukut selkään vai saammeko kantajat?" Tämä oli päivän kysymysmerkki aamuteen äärellä. Asiaan saattoi myös vaikuttaa edellisillan Reggaebaarissa otetut hyllerömyllerö juomat, jotka olivat ns. ensimmäiset alkoholijuomat jotka oli otettu koko rymänä (nyt nautimme teetä myös muulla kuin pelkällä sokerilla).
Ystävällinen isäntämme kertoi tässä vaiheesa, että saamme kantajat, jolloin kaikki hymähtivät ilosta "nyt on loppumatka helppoa, eihän jäljellä ole kuin 2-3h leppoinen lenkki". Mielessä tietenkin kävi se tosiasia että 25% joukostamme saattoi olla pienessä mahataudissa, josta johtuen totesimme että taivallamme tätä viimeistä etappia noudattaen heikoimman tahtia. Ensimmäiset 5km ehkä menikin hyvin, mutta sen jälkeen jokainen huusi ettemme olisi ikinä saaneet kannettua kassejamme "huono kuntoko?". Missään vaiheessa emme myöntäneet asiaa, vaikka jalat huusivat tuskaa, Luklaa ei näkynyt, tupakkaa paloi ja vettä kului. Siinä vaiheessa kun omat kantajamme ohittivat meidät kassiemme kanssa, totesimme että peli on menetetty, meistä ei tule Sherpoja. Jäimme heistä jälkeen, mutta silti tuska huusi sisällämme "emme voi antaa periksi tätä taistelua!". Nuoruuden raivolla jatkoimme matkaa, ylämäki, alamäki, ylämäki ja vielä kerran ylämäki. Kuulimme lentokoneiden äänet, sisällä heräsi toivo että pääsisimme perille, mutta silti ylämäki jatkui. Vettä kului, toiset söivät suklaata, toiset suolapähkinöitä. Oli lunta, oli jäätä. Jalka toisen eteen, matka väheni. "Näkyikö valot tuolla Luklan?" Ei, koska oli aurinkoinen päivä, kukaan ei nähnyt paikkaa.
Saavuttuamme Luklan portille, joka oli tehty pari sataa vuotta sitten, huokaus jokaisen huulilta tuntui "olimmeko päässet viimein perille?". Tunne oli uskomaton. 2 päivän vaellus takana, yli puolet siitä kantaen omat reppumme, etsien majapaikkaa siltä varalta ettemme pääsisi lentämään Kathmanduun tänä päivänä. Wili rohkeana yritti hoitaa lentolippujamme samalle päivälle, mutta eihän se onnistunut vaan jouduimme ottamaan hotellihuoneet lentokentän vastapuolelta. Tämä ratkaisu oli jalkojemme osalta paras. Muiden levätessä hotellihuoneissa, Wili urheana matkusti ympäri kylää saadaksemme lentoliput Kathmanduun seuraavaksi aamuksi. Edelleen olimme huolissamme 25% jäsenistämme, jolla peräpää huusi kuin varpusparvi.
Jokainen pakkasi laukkujaan ja nautti omasta rauhastaan, lukien kirjaa, käyden paskalla (n. 25% porukasta) ja miettien pääsemmekö tästä jääkaapista seuraavana päivänä. Luotimme kuitenkin Wilin organisaatiokykyyn hoitaa tämä niin, että saamme liput. Ilta kului hyvän illallisen merkeissä, jonka jälkeen kaikki vetäytyivät omiin, jopa hieman lämpimiin huoneisiin. Pikkuhiljaa jokainen halpamatkalainen nukahti omaan makuupussiin, osa kuorsaten osa ei (ehkä n. 50%).

Huone, jossa allekirjoittanut vietti yönsä, joutui heräämään pari kertaa huonekaverin uudelleensyntymisen johdosta. Tämä ei kuitenkaan häirinnyt unta sen enempää, kuin naapurihuoneesta kuuluva vanhan moottorisahan ääni. Kaikkien tällaisten pienten epäselvyyksien joukosta, kuitenkin Wili reippaana tarjoili kaikille vanhaa Jakkia ettemme vaan saisi samaa tautia kuin n. 25% matkaajistamme oli. Laskun maksettuamme siirryimme lentokentälle, johon miltei jouduimme tilaamaan taksin, koska matkaa oli huimat 10m. Laukkujen punnitus, ja turvatarkastus josta tuli taas läpi kaikki sinkoa pienemmät, jopa Sjökken tupakansytytin, joka luokiteltiin kameraksi. Tästä johtuen Sjökke pääsi tupakoimaan paikallisen VIP-tilojen vessaan muutaman kerran. Odottelua, odottelua ja taas kerran odottelua. Emme tiedä, johtuiko se Sjökken tupakanhimosta vai jonkun muun onnettomasta sytytintarvikkeen luovutuksesta, alkoi odotustiloissa leijailla mieto tupakantuoksu. Katselimme ikkunasta paikallisen helikopteriyrittäjän yrityksiä saada kopteria käyntikuntoiseksi. Hyppelimme ruutua, teimme piirileikkejä, olimme jopa piilosta.
Sireeni huusi toiselta puolelta lentokenttää. "Mitä se tarkoittaa, tuleeko sota, onko Kiina hyökännyt? Valtaako Tiibet meidät vanhoine Jakin maitoineen?" Tämän arvailun jälkeen totesimme että lentokenttä on avattu käyttöön. Kaikki odottavat innoistaan, jollekkin saattoi tulla jopa jarrutusjäljet kalsareihin. "Pääsemmekö täältä jääkaapista viimein pois?" Ryhmähali auttoi eteenpäin, tämä sama hali joka auttoi meitä pääsemään yli siitä että Hermannin baari oli suljettu. Toiset että eivät ehkä olleet siihen yhtä innostuneita kuin toiset, mutta silti halpamatkalaisten yhteishenki piti yhtä. Lentokoneen laskeuduttua jokainen hihkui poispääsyn intoa. Odotus olikin ennenaikaista siinä vaiheessa, kun havaitsimme että lentäjät alkoivat syödä jotakin perkeleen nuudelikeittoa lentokoneen vieressä. Paikalliset koiranpurijat koittivat etuilla, jolloin jouduimme käyttämään lievää kyynärpäätaktiikkaa, jonka olimme oppineet jo aikoinaan ulkojääpeleissä. Loppujen lopuksi kaikki päättyi hyvin ja pääsimme koneeseen, jossa Wili koetti taas kerran kuvata videokameralla nousukiitoa (ei tiedä onnistuiko) heti sen jälkeen kun viehättävä lentoemomme oli taas kerran tarjonnut paikallisia makeisia ja pumpulia.
Lento meni samalla vanhalla kaavalla, olet kuin linnanmäen tai särkänniemen vuoristoradassa ja kaikkien heilutusten jälkeen päädyimme Kathmandun kentälle, jossa totesimme että lämpö on edelleen ystävämme.
Neuvottelujen jälkeen, jonka Ville hoisi hienosti, saimme lopulta pienen munakupin johon kaikki joukolla ahtauduimme, sekä saimme kyydin loppujen lopuksi samaan hotelliin, jossa olimme viettäneet aikaa ennen siirtymistä vuoristoon. Huoneen järjestyi heittämällä, jopa parempia kuin aikaisemmin todetut. Sjökke ja Sepi nauttivat pihalla muutaman oluen, siinä vaiheessa kun 25% meistä vietti aikaa vessassa ja toiset 25% päätti tutkia seuraavia lentoja eteenpäin. Saimme kuitenkin kasaan kaikki kannikkaposkiparit ja päädyimme illalliselle paikalliseen ravintolaan, jossa nautimme jälleen kerran jotain mitä emme ennen olleet nauttineet. Kellohan on jo helvetisti, tässä vaiheessa, ja tämä teksti olisi vienyt jo aivan vitusti aikaa, joten Wili kirjoittaa tätä tekstiä Sjökken sanelusta.

PS. Lentolippujen hankkimisen takia jouduimme tukeutumaan Suomeen, suoraan Juhon tuomaan turvaan.
PPS. Sjökkeltä loppui puolessa välissä sanelua kaljat
PPPS. Sepi vetelee agonaalisia
PPPPS. 25% matkalaisista on edelleen vessassa

keskiviikko 11. tammikuuta 2012

D+9

Tuttu kylmään herääminen lämpimästä makuupussista, viuhahdus vessaan ja äkkiä hieltä lemahtaviin tamineisiin. Ulkona upea aurinkoinen aamu alkamassa, öinen pilviusva häipyi vuortenhuipuilta auringon noustessa.

Noin yhdeksän aikoihin kaikki äijät kokoonnuttiin lähikuppilaan ison teekannun ääreen haukottelemaan ja nauttimaan teen lämmöstä. Tänään ei mitään ihmeempiä suunnitelmia päivän epistolaksi ollut... vapaaohjelma oman maun mukaan.

Villen kanssa oltiin jo aiemmin suunniteltu lähiseuduilla paseeraukseen ja nyt päätettiin korkata Namzhen luoteispuolen vuori. Aloitettiin kiipeäminen Buddhatemppeliin, joka sijaitsi ns. " ylimmällä kadulla". Kiemurteleva tie johti vuorenkupeeseen louhitulle helikopterikentälle, ja maisemat olivat aivan mahtavat. Polkua seuraten ylöspäin vastaan tuli kivitaakkoja kantavia sherpoja työmaaltaan, isolta kivilouhokselta. Tekniikka louhintaan oli erikoinen... kaverit kaivoivat valtavia siirtolohkareita näkyville ja käsipelillä hakkasivat irti lohkareita. Niitä naputeltiin pienemmiksi ja myös säännöllisiksi, kuten katukivet meillä. Ylemmäs yhä... vuoren huipulla oli pienehkö sherpakylä pikku viljelyspläntteineen.

Korkein kohta, mikä Villen kanssa saavutettiin, oli n. 3620 metriä arviomme mukaan. Alastulo meni serpentiinipolkuja ja kylää kiertäen takaisin lähikuppilaan, jossa pojat istuskelivat leppoisasti kaakaolla. Aika hyvin "pappasarjalainen" on omasta mielestään kunnon puolesta pärjäillyt... Ville tosin joutui välillä toppuuttelemaan kun papan kone keulii... eli intoa piisaa, eikä muista välillä happea vetää. Kerrosleivät jallukaakaon kera maistuivat lounaaksi ja iltapäivä kului mukavasti suunnitellen huomista taivallusta.

Sjökke yllätti iloisesti... löysi minulle vakiomatkamuistoni: kepin, joka on aito sherpojen käyttämä työväline vuorilla. Keppi täydentää loistavasti kokoelmaani eri maanosista.

Tällai tää päivä... Sepi

tiistai 10. tammikuuta 2012

D+8 "Laskiaistiistai"

Jos yhteen päivään voi paljon mahtua, niin tämä oli juuri se päivä.

Olimme illalla lämpimän suihkun jäljiltä ja makuupussiin kääriytyneinä sopineet heräävämme aamulla ajoissa. Tämä siksi, koska aamulla sumupeite vuorilla on vähäisempää ja tarkoituksenamme oli kavuta ylös näköalapaikalle maisemia ihastelemaan. Sjökkehän ottikin tämän sitten oikein asiakseen. Noin kello 6:45 havahduin siihen kun ovi kävi ja Sjökke vilahti ulkosalle haistelemaan aamun raikkaita tuoksuja. Eikä mennyt kuin pari minuuttia, niin samainen kaveri kirmaa sisälle täynnä intoa ja uutta puhtia. Ilma ulkona oli näet jo valoisa ja sumusta ei tietoakaan. Kovalla tohinalla herätykset. Viimeinen lähes revitään makuupussista. Vaatteet päälle ja aamiaiselle. Aamupalasta tänään saa luvan käydä paikallisen leipomon juustoinen, hivenen suomalaista sämpylää muistuttava leipä ja tietysti tuttuun tapaan kannu kuumaa teetä. Eipä siinä kukaan oikein malta syödä, Wililtäkin jää innostuksissaan puolikas leipä pöytään.
Siis hotellista hakemaan kelkkoja ja muita releitä, jotta päästään itse asiaan.
Olin aikaisempana päivänä käynyt Sepin kanssa suorittamassa maastontiedustelua ja havainnut yläpuolellamme olevan vuoren harjalla muutamia laskupaikkoja. Ja mikä parasta ne sijaitsivat aivan luonnonpuiston museon ja näköalapaikan vieressä. Sinne siis suunta. Kelkat kannossa kipusimme jyrkkiä rappuja rauhallisesti ylöspäin. Kyllä se rasitus tässä ilma-alassa pistää vaan puuskuttamaan. Paikalliset ihmiset aamuaskareidensa lomasta ihmettelivät neljän miehen kolonnaa raahaamassa jotain ihme suksilla varustettuja häkkyröitä selässään. Noin puolen tunnin kapuamisen ja jakkien väistelyn jälkeen saavuimme näköalapaikalle, jossa yllätys yllätys oli jo useampi turistiryhmä oppaineen ihastelemassa maisemia. Vaan eipä heidän mielenkiintonsa kauaa jylhissä vuorissa pysynyt, kun läimäytimme kelkat maahan. Turisti toisensa jälkeen tuli kyselemään aikomuksiamme ja ihastelemaan kelkkojamme. Uskaltautuipa jokunen istahtamaan oikein kelkan päälle kokeilemaan tuntua ja otattamaan itsestään kuvia. Turistimassojen hälvettyä saatoimme siirtyä itse asiaan.

NARSK! Tuttu ääni kuului jostain takavasemmalta. Sepi nekkuna oli jostain kaivanut ensimmäisen pullon Jaloviinaa ja sehän se siellä narahteli. Tännehän se tosiaan oli säästetty, joten mikäs siinä. Siinä jallua siemaillessamme saapui paikalle taas tuo eilispäivältä tuttu korpraali, Bhim nimeltään. Hän osoitti meille Everestin noiden nyppylöiden keskeltä ja lähes salamana oli Wili järjestelmäkameransa kanssa suuntaamassa putkea ja virittämässä jalustaa kuvatakseen kaukana häämöttävää vuorta. Hetken aikaa jatkoimme jutustelua Bhimin kanssa, mutta sitten oli jo aika siirtyä ottamaan edustuskuvia. Järkkäri tuelle ja ajastimella laulamaan. Pakollisten ryhmäkuvien jälkeen intoutui hieman jokainen otattamaan itsestään poseerauskuvia ja vielä kamerat jatkoivat laulamistaan maisemia taltioiden. Itse vetäydyin hieman syrjään. Löysin rauhallisen paikan erään rakennuksen seinustalta. Siihen istahdettuani jumituin katselemaan Everestin huippua ja sen huipulla pyörivää tuulen aiheuttamaa lumipyörrettä. Pienin siemauksin nautiskelin jallua ja uppouduin syvälle ajatuksiini. Ajantajun menetin totaalisesti. Kumma keveä tunne valtasi koko kehoni ja tuntui kuin olisin leijunut samalla tasolla edessäni pyörähtelevän korpin kanssa. Ikäänkuin leijunut. Mihinkään ei koskenut. Oli lämmin olla. Herähtipä sitä mahtavuutta katsellessa muuta kyynelkin, eikä edes mikään pieni. Lähes lumoava olotila. Voin hyvin ymmärtää miksi munkit tulevat näihin korkeuksiin etsimään omaa valaistumistaan.
Nyt jotkut teistä varmasti ajattelevat, että latelen sanoja ja kaunista tekstiä vain värittääkseni blogia. Teille voin vain heittää haasteen tulla tänne kokemaan tuo sama mahtavuus ja oma pienuus. Sen jälkeen punnita uudestaan onko sanoillani jotain painoarvoa.
Tuon autuaan tunteen ja hiljentymisen katkaisi vain yksi asia. Sepi oli kaivanut jostain kätköistä toisen pullon jaloa juomaa ja Sjökke sitä äänekkäästi minulle mainosti. Eipä auttanut kuin pakata ajatukset pään sisään ja mennä hakemaan. Siinä istuskellessamme kehitimme peräti uuden juoman, jonkan nimesimme Himalajan muuliksi. Koostumus on yksinkertainen. 4cl jaloviinaa ja ripaus Himalajan lunta. Tuhottuamme litran jumalten juomaa ja täytettyämme muutaman muistikortin valokuvilla lähenteli kello puolta päivää. Aika siirtyä eteenpäin ja sotilastermein murtokohtaan.

Sjökke sai kunnian olla ensimmäinen mies maailmassa, joka laski rattikelkalla Himalajalla. Ainakaan tämänhetkisen tietomme mukaan kukaan muu ei vastaavaa ole tehnyt. Kelkka asettui ensimmäisenä armeijan vartiopisteen portin pieleen ja nokka ohjattiin noin metrin korkuiseen hyppyyn. Ja eikun vamos. Kelkka kiisi pienen matkaa hyppyriin ja alastulo kerien. Ei aivan kymppi laskeutuminen, mutta onnistunut suoritus kuitenkin. Jo ensimmäinen lasku oli saanut vartiopisteen vapaavuoronkin kummasti ulkoilemaan toimintamme suuntaan.
Mitä enemmän laskimme, sen enemmän uteliaita silmäpareja tuli toimintaamme katselemaan. Jokainen kävi vuorollaan laskemassa ja suurin osa laskuista saatiin taltioituakkin. Niitä varmasti esitellään sitten jahka pääsemme kotiin ja saamme editoitua hieman materiaalia.
Kaikkia teitä varmasti kiinnostaa kuinka ehjiä olemme tällä hetkellä noiden laskujen jälkeen. Suuremmilta murtumilta vältyttiin. Sjökke eräässä laskussa sukelsi pää edellä kiveen ja sai aika mojovan ruhjeen keskelle kaljua, sekä tietysti aivotärähdyksen. Eli sen lisäksi, että Sjökke oli ensimmäinen joka laski rattikelkalla täällä oli hän myös ensimmäinen joka loukkasi itsensä siinä. Itse onnistuin hieman vasenta kylkeä kolhaisemaan jossain käänteeessä siten että se aristaa, mutta siihen jäi kaikkien vammat.

Laskut oli laskettu ja palattiin hotellille. Hädin tuskin pääsimme oven ulkopuolelle kemmille, kun uteliaat ihmiset tulivat tutustumaan. Sattuipa siihen tulemaan viereisen kahvilan Cafe 8848:n toinen omistajakin, joka oli oikein innostunut kokeilemaan kelkkaa hieman tasaisella maalla. Ja kun juttua tuli niin kerroimme hänelle, että tarkoituksenamme lahjoittaa kelkat täkäläisille lapsille. Oli kuin miehen silmiin olisi syttynyt uusi kiilto vielä sen poikamaisen innostuksen lisäksi. Hän kertoi meille yhdistyksetä nimeltä Namche Youth Group, jonka aktiivi itsekkin on ja jonka toiminta on nimenomaan nuoria tukevaa ja kylää kehittävää. Kuin johdatusta lyödä juuri tämä mies eteemme. Hetkeä myöhemmin olimmekin muutaman muunkin yhdistyksen aktiivin kanssa kiertämässä kylää ja tutustumassa heidän ylläpitämiinsä ja tukemiinsa kohteisiin. Noihin kohteisiin kuului muunmuassa kirjasto, kantajien majatalo ja koko kylän kattava palopostiverkosto. Niitä joita kyseinen yhdistys kiinnostaa voi kysellä meiltä, mutten viitsi tässä blogissa siitä enempää jauhaa. Teimme pienoisen diilin. Me luovutamme kelkat yhdistykselle sillä ehdolla, että he ottavat valokuvia kun käyttävät kelkkoja ja lähettävät niitä sitten meille. Miehet ihastuivat ajatukseen suunnattomasti. Taasen hetkeä myöhemmin huomasimme istuvamme teellä kaulassamme huivit, joita annetaan vain sherpoille. Meidät ikään nimettiin kunnia-sherpoiksi ja toivotettiin tervetulleeksi uudestaan viettämään kanssaan heinäkuussa juhlittavaa vuosijuhlaa, joka kestää vaivaiset kaksi viikkoa. Usemman huulen heiton jälkeen oli aika vetäytyä hotellille. Ilta alkoi pikkuhiljaa laskeutua ja ulkona pimentyä. Kävimme vielä syömässä alakerran ravintolassa jakkipihviä, joka luonnollisesti huuhdeltiin alas paikallisella oluella. Jos joku etu tässä ilmastossa on, niin ainakaan kalja ei lämpene. Mutta nyt on aika sukeltaa peiton alle ja makuupussiin odottamaan mitä uutta ja mielenkiintoista huominen tuo tullessaan.

- Ville

ps. Sjökke muuten kasteli makuupussinsa hajottamalla vesipullon sinne. Voi olla kylmä yö tiedossa.

maanantai 9. tammikuuta 2012

D+5-7 "Via Dolorosa - Kärsimysten tie"

Nettiyhteyden puuttumisen vuoksi, päivityksemme tulee muutaman päivän jäljessä. Olemme kuitenkin vielä hengissä kaikki.

Herätys oli lauantaiaamuna klo:5 ja noin 5.30 aloitimme suunnistamaan kohti Kathmandun lentokenttää luottokuskimme Sandin kyydissä. Oppaamme Bikal oli mukanamme ja hoisi kaikki juoksevat asiat. Seuraamme liittyi vielä Australialaisvahvistus Phil, joka oli matkasta oikein innoissaan. Lentokentällä turvatarkastuksesta olisi tullut läpi kaikki sinkoa pienemmät, niin paljon paikallisia vartijoita kiinnosti. Sitten se alkoi, odottelu ja vielä pikkaisen odottelua, jonka jälkeen odotimme hivenen, koska kenttä oli suljettu kovan sumun vuoksi. Noin 4 tunnin odottelun jälkeen kenttä aukeni ja sitten alkoi tapahtumaan. Ainakaan hidastelusta heitä ei voi syyttää, noin 10 min. kentän aukenemisen jälkeen, ensimmäinen kone oli jo valmis nousukiitoon ja siinä ajassa oli matkustajat kuskattu bussilla koneeseen, sekä kaikki oli valmista. Mekin pääsimme omaan pieneen termospulloomme, jossa oli 16 matkustajapaikkaa. Paikallinen hyvinkin naisellinen lentoemäntämme jakoi kaikille karkkia, että saimme suut makiaksi, sekä pumpulia, jota työnsimme sitten korviimme. En tiedä johtuiko se koneen metelistä vai sitten ettemme kuulisi matkustajien pelonsekaisia kiljahduksia. Lento kesti n. 40 min. ja välillä tuntui, että olimme vuoristoradassa, sen verran se heitteli. Oma jännityksensä tuli sitten kun, aloimme laskeutua Luklaan. Kiitorata on lyhyt, nousee ylämäkeen ja päättyy vuoren seinämään. Tämä saatiin videolle....ehkä. Luklassa nautimme oikein maittavan aamiaisen paikallisessa ravintelissa tai joku prkl teetupa se oli. Täällä tapasimme kantajat. 4 pientä paikallista miestä, (isot kullit, hirveitä panemaan)jotka olivat suunnilleen yhtä pitkiä kuin meidän kassimme. Aamupalan jälkeen patikkamatka kohti Namchea alkoi iloisin mielin. Kävelyä, kävelyä, kävelyä ja vielä kävelyä. Matkalle sattui niin ylämäkiä kuin alamäkiäkin, toiset isompia kuin toiset. Jokainen meistä oli kuin vasikka , joka on laskettu kevätlaitumille, niin hienoja maisemia jokapuolella oli. Vittu, tämä on välikommentti, koska sen verran on jo tullut kirjoitusvirheitä, joita olen korjannut. No niin, jatketaan taas tarinaa. Taukoja pidimme sopivasti, ettei kävely vaan tuntunut liian raskaalta. Vuoria siellä vuoria täällä vuoria jokapuolella, jopas meni hempeilyksi.Aika kului ja kilometrit vierivät, noin 4 tunnin tallustelun, ihastelun, nauramisen ja kiroilun jälkeen saavuimme majapaikkaamme kylään nimeltä Pakhding (?)2625m korkeudessa, jossa meille oli varattu melkein 5 tähden majoitus. Täällä tapasimme myös nämä aikaisemmin mainitut pienet Nepalilaiset kantajamme, joita emme olleet nähneet Luklasta lähtömme jälkeen, sen verran vauhdikkaasti he olivat noin 20 kiloisten laukkujemme kansa painelleet.
Majapaikan tähtiluokituksesta ei puuttunut kuin kaikki. Huoneet olivat sellaisia lautarakennelmia, joihin ei jäänyt pieru pyörimään. Tuuletus toimi oikein mainiosti, jopa niin mainiosti että lautojen välistä näkyi ulos. Ai lämmitys, mikä se on? Aivan yliarvostettua, niinkuin myös lämmin vesi. Jokatapauksessa ruoka oli hyvää ja palvelu pelasi. illalla sitten suuressa ruokailutilassa sijaitsevaan kaminaan laitettiin tuli, jonka ääressä jokainen sai kuivatella paitojaan ja jutuskella mukavia tai sitten vain vittuilla muille jos siltä tuntui.Samassa paikassa majoittui porukkaa, Norjasta, Tanskasta, Espanjasta, Suomesta (me) ja tietenkin Austarilan vahvistus Phil, jolle olin jo koko kävelymatkan soittanut suutani, koska hän oli niin jännittynyt matkasta. Kerroin mm. että hän tulee jäädyttämään perseensä vuorilla niin pahasti, että hänelle tulee siirrännäisperse ja se on valkoisen miehen ahteri. Philhän on tumma mies. Tämä lausahdus herätti sellaisen naurun, että kaikki, jopa oppaamme joutui pysähtymään ja vetämään henkeä. Anyway, illalla tuossa 8 maissa juotuamme n. 9 litraa teetä (kyllä, luit aivan oikein, siis pelkkää teetä) jokainen alkoi olla jo sen verran levottomassa kunnossa, pitkän päivän jälkeen, että päätimme yksissä tuumin vetäytyä hienoihin soluhuoneisiimme. Minulla oli suuri kunnia jakaa huone veli Sepin kanssa ja laitoimme nuoremmat samaan huoneeseen kikattamaan. Äänieritys huoneissa oli kuitenkiin sellainen, että pystyimme aivan mainiosti laulamaan pari yhteislaulua ja kertomaan kovaankin ääneen iltasatuja, jotka eivät vältämättä olleet lasten korville. Pikkuhiljaa yksi höpönassu toisensa jalkeen nukahti kukin omassa tai kaverin makuupussissa.

Seuraavana aamuna herätys klo:7 oikein raikkaassa huoneessa, jossa oli pakkasta aivan yhtäpaljon kuin ulkonakin. Tavarat kasaan ja alakertaan aamupalalle ja muutamalle kupilliselle teetä. Saattelimme kantajamme taas taipaleelle ja ennen lähtöä annoimme heille Turku t-paidat, joista he ihan silminnähden liikuttuivat. Eivät uskoneet, että annoimme heille jotain. Pojat laittoivat paidat päälle, laukkumme selkään ja lähtivät taipaleelle. Tässä vaiheessa ajattelimme, että näitä miehiä emme enään näe kuin ennen iltaa ja Namchea, mutta toisin kävi. Saimme jossain vaiheessa 2 heistä kiinni ja matkasimme sitten saamaa tahtia aina niin pitkään ennenkuin he päättivät lähteä omille teilleen. Tiesimme aamulla lähtiessä, että päivästä tulee rankka, mutta emme voineet aavistaakaan kuinka rankaksi se lopulta muuttui, mutta siitä pikkasen tuonnenpana.
Kävelymme siis alkoi aamulla raikkaassa pakkassäässä ja jokaisella oli päällä mitä oli parhaaksi katsonut. Hyvillä mielin jokainen laittoi jalkaa toisensa eteen ja maisemat muuttuivat kokoajan upeammiksi. Monta kertaa matkan aikana totesimme, että tämä on kaunein paikka missä olemme milloinkaan olleet. Kävely oli taas nousua ja laskua ensimmäiset 3 tuntia. Allekirjoittanut ei malttanut jättää Philiä rauhaan, vaan jatkoin sitä pientä vinoilua, minkä olin jo eilen aloittanut. Jouduimme välillä pysähtymään tarkastuspisteille ja oppaamme Bikal näytti ns. kulkulupamme vartijoille, jotka kirjasivat meidät vihkoihinsa. Pysähtelimme aina välillä pienissä kylissä, joista täydensimme vesivarastojamme. Matkan aikana ilman lämpötilakin alkoi mukavasti nousemaan ja matkaajilta vaatteet väheni sitä mukaan. Noin 2800 metrin korkeudessa pidimme lounastauon, jonka jälkeen alkoi kaikkien nousujen nousut. Loppumatka Namcheen tulisi olemaan pelkää nousua. Tässä vaiheessa mietimme, että kyllä se siitä, mutta hymy alkoi jossain vaiheessa hyytymään. Nousua nousua nousua ja nousua. Jokaisella alkoi matkan rasitus näkymään ja ennenkaikkea tuntumaan. Vauhti alkoi olemaan sellaista, että 5-10 askelta ja tauko. Nousut muuttuivat yhä jyrkemmiksi, eikä huumoria enään jostain kumman syystä ollutkaan. Vielä vähemmän asiaa helpotti se, että oppaamme sanoi, ettei tätä hauskuutta enään kestä kuin vaivaiset 1,5 - 2 tuntia. Askel alkoi kummasti kaikilla lyhentyä ja puuskutus muistutti lähinnä hengästynyttä ajokoiravaljakkoa. Matkan oli kuitenkin jatkuttava, koska tuskin he kylää meidän takia siirtäisivät lähemmäksi. Ei muuta kuin jalkaa toisen eteen ja jokainen tunsi sen tuskan, joka tuntui reisissä, pohkeissa ja perseessä.
Koska jokainen tietää kuinka paljon rakastan ja tykkään suklaasta niin arvaahan sen, että energia jossain vaiheessa loppui. Viimeinen nousu oli sitten aivan yhtä helvettiä, ei energiaa, vesi ei imeytynyt kehoon enään, vaatteet märkänä, ilma kylmeni ja lunta alkoi satamaan. Kylän valot siinsivät jo silmissä, mutta samalla tuntui että silmissä myös mustenee. Jokainen askel oli yhtä tuskaa ja itsensä oli pakotettava liikkeelle. Huomasin joka tauolla, joita loppumatkasta oli lähes joka toisen askeleen jälkeen, että minulla oli hypotermia. En pystynyt enään keskittymään mihinkään muuhun kuin, että saan itseni liikkeelle. Lopulta 7 tunnin vaelluksen jälkeen saavuimme Namche Bazariin 3440 m ja olimme saavuttaneet määränpäämme. Ville puuskutti, Sepi huohotti, Wili tuskaili ja itse kiroilin. Meille oli taas varattu majapaikka, joka oli samantapainen teetupa kuin edellisenä yönäkin, joskin huoneet olivat hivenen paremmat, ei ehkä lämpimämmät, mutta ei ainakaan seinistä näkynyt läpi.Allekirjoittanut oli tässä vaiheessa sen verran alilämpöinen, ettei tahtonut saada märkiä vaatteita pois päältä, saati kömmittyä makuupussiin. Sepi ja Ville auttoivat pussiin ja hautasivat vilttien alle, jossa tärisin kuin maatiepora. Pojat kävivät vaatteet vaihdettuaan tekemässä nopean silmäyksen seuraavien päivien asuinkyläämme ja menivät ruokasaliin istuskelemaan, sekä pohtimaan kuinka huonossa kunnossa olisin. Hetken kuluttua olikin jo illallisen aika ja tilaus toimitettiin samlla vanhalla kaavalla, eli maistetaan taas jotain uutta. Ystävällisesti he tilasivat samanlaisen jonkun vesipuhveliannoksen minullekin ja Sepi pinkaisi huoneeseen kyselemään josko kykenisin syömään. Noin litra kuumaa teetä ja tukeva illallinen voi muuttaa olotilaa kummasti ja vointi kohenikin ihan silmissä, joskin lievää palelua olikin vielä havaittavissa. Illallisen jälkeen jokainen alkoikin olla jo valmis yöpuulle erityisen raskaan päivän jälkeen ja odottamaan seuraavaa päivää. Seuraavana aamuna ei olisi pakollista herätystä ja jokainen saisi nukkua niin pitkään kuin vain haluaisi.

Aamu valkeni kylmänä ja meidän huoneessa olikin ikkuna mennyt yönaikan jäähän sisäpuolelta hengityshöyrystä johtuen.Itse heräsin noin puolen 8 aikoihin, jolloin ehtisin toivottamaan hyvää matkaa Philille, Norjalaiselle Magnukselle ja Tanskalaiselle Nikolaille, jotka kaikki jatkoivat matkaa kohti Base campia. Wili laahusti täristen kohta perässä ja nautimme muutaman kupin kuumaa teetä odotellen Sepin ja Villen heräämistä.Olimme jo edellisenä iltana päättäneet, että kyselemme paikallisista hotelleista huoneiden hintoja ja jos jonkun mukavan majapaikan löytäisimme, niin raahaisimme perseemme ja tavaramme sinne. Kun viiimeisetkin jäsenet malttoivat herätä ja kontata ulkoilmaan, suoritimme kylä katsauksen ja hotellitarjonnan. Uudeksi majapaikaksi valikoitui iso ja suht hieno kivinen hotelli, jossa meidän lisäksi on peräti 2 muuta asukasta. Hotellissa on kerroksia 3 ja lämmityksestä ei tietoa. Plussaa kuitenkin se, että jokaisessa huoneessa on länsimainen wc ja jopa suhku, johon hotellinpitäjä lupasi jopa saada jollain ilveellä lämmintä vettä. Hinta tietenkin pikkaisen kovempi, tuollainen 10 kertainen edelliseen paikkaan, mutta kunnon wc ja ehkä jopa lämmin tai edes haalea suihku vei voiton. Kylähän sijaitsee rinteellä, joten rappusia ja askelmia riittää, ettei vaan liian helpolla päästäisi ja unohdettaisi, mitä kiipeäminen olisi. Tavarat vanhasta paikasta kantoon ja kohti uutta hotellia, joka sijaitsee melkein ihan vieressä, mutta muutamia askelmia joutui kuitenkin ottamaan niin ylös kuin alaskin. Päädymme myös uuteen huonejakoon ja ns. kuorsaajat Wili ja Sepi sijoitettiin samaan jääkaappiin, joita huoneemme ovat. Seuraavana ohjelmassamme olikin ruokapaikan etsintä, koska täällä ei ole sesonkiaika,jouduimme harmiksemme toteamaan, että paljon odottamamme Hermannin baari tai joku bakery oli kiinni. Saattoi siinä joltakulta pieni itkukin päästä ja ryhmähali tuli tarpeeseen. Nopeasti siitä toivuttuamme löysimme Namche bakeryn, josta nenäämme leijailikin ei paskan vaan paistetun leivän ja pullien tuoksu. Pieneen oviaukkoon tuli ruuhkaa kun 4 seikkailijaa koetti samaanaikaan mahtua sisälle. Ei muuta kuin tilaamaan, ensimmäiseksi iso kannu teetä pöytää ja menua tutkimaan. Olimme jo sopineet aikaisemmin, kun rinteelle saavumme nautimme pizzat sen kunniaksi ja kyllähän sieltä jokaiselle suunmakuinen pizza löytyikin. Kylläisenä ja tyytyväisenä suoriduimme katsastamaan muutamaa ns. rihkamapuotia, jotka ovat auki ja tuumaamaan seraavaa siirtoa. Wili päätti mennä huoneeseen siirtämään tietokoneelle valokuvia, joita hän on napsinut noin 600 kpl. Sepi ja Ville lähtivät etsimään meille sopivaa laskurinnettä jostainpäin ja itse istuuduin paikallisen kahvilan terassille nauttimaan yllätys yllätys teetä ja katselemaan vuorenrinteitä, sekä pohdiskelemaan elämäntarkoitusta. Sepi ja Ville saapui takaisin hymy korvissa, sillä he olivat löytäneet rinteen toiselta puolelta oikein mainion laskupaikan, jossa olivat samalla keskustelleet paikallisen armeijan korpraalin kanssa. Tämä oli kertonut, että armeija on palkka-armeija, jossa sitoudut siihen vain ja ainoastaan 16 vuodeksi. Hänen seuraavan 3 vuoden sijoituspaikka on tuolla nyppylän huipulla 3500 m korkeudessa ja vapaata on 30 pv vuodessa. ( pitäisiköhän tuo Suomen ns. kirjekurssiarmeija organisoida uudestaan ). Illalla siis ohjelmassa kelkkojen kasausta ja valmistautumista huomiseen mäenlaskuun, sitä vartenhan tänne olemme tulleet. Paikallisessa kahvilassa pari kuumaa kaakaota, johon seikoitimme hivenen jallua (jokunen hassu pullo mukana) ja paskan puhumista. Aamuisinhan olemme nauttineet koko reissun ajan pienet vodkaryypyt, jolla olemme pitäneet pelätyn jalla jallan poissa. Ostimme myös paikallisesta marketista pienen pullon paikallista rommia, joka kuitenkaan ei saanut keskuudessamme mitään hirveän suurta suosiota, eikä olisi voittanut levyraatia edes Jukka Virtasen äänillä. Pimeä tulee nopeaan ja tuossa 5 maissa ei ulkona tarvitse ilman taskulamppua liikkua. Aika kömpiä hotelliin ja kylmiin huoneisiin, käydä hotelliin ravintolassa syömässä, jossa pakkasta ja kasata kelkat. Ottaa suihku, jos lämmintä vettä tulee ja kömpiä makuupusseihin lämmittelemään. Ehkä pienet jaloviinapaukut, naureskelua, todella huonoja juttuja ja unta palloon, että huomenna jaksaa raahata kelkkoja aika mukavaa rinnettä ylös, jossa taas kerran jalat testataan ja sitten vain vauhtia. Ehkäpä joku meistä on vielä siinä kunnossa, että pystyy tänne kirjoittamaan laskun tuloksista ja sen jälkeisistä tunnelmista.

-Sjökke-