sunnuntai 29. tammikuuta 2012

D +24-27 "Mama, I'm Coming Home"

Torstaiaamu valkenee aurinkoisena. Nyt jo noin 100%:lla suolisto ilmoittaa kosteusprosentin olevan koholla. Kaikesta huolimatta viimeinen intialainen aamiainen kohti naamaria ja vielä vahvennettuna. Seuraavaksi huoneiden luovutus ja taksi alle paikallisen Carlos Saintzin ohjastamana. Edelliskerrasta viisastuneena olimmekin varanneet lennot Goan kentältä kohti Mumbaita. Emmehän haluaisi istua köröttää autossa enää sitä "Sepin puolituntista", joka hovissa olikin muuttunut kolmeentoista tuntiin. Nyt siis vaivaisen kolmen vartin köröttelyn jälkeen saavuttiin Dabolimin lentokentälle Panjimin kaupungin liepeille. Tuttuun ja niin tyypilliseen intialaiseen tapaan oli lento taasen myöhässä, tosin tällä kertaa vain vaivaisen tunnin. Sinällään nyt olisi ollut mahdollisuus vaikka pidempäänkin odotteluun, koska olimme varanneet seuraavat lennot vasta aamuyölle. Kokonaisuutena toiminta Goan kentällä eteni suhteellisen vaivattomasti ja lento numero seistemän kohti Mumbaita pääsi käyntiin.

Jottei Mumbai taaskaan olisi osoittanut helppouttaan ilmeni taas tuo tuttu byrokraattinen ongelma, kaikesta täytyy olla mustaa valkoisella. Mumbain kotimaan terminaalista kulkee suora bussiyhteys kansainväliseen terminaaliin, mutta jotta kyseisellä kulkuneuvolla on oikeutettu matkustamaan pitää pystyä todistamaan jatkolentonsa. Tuttuun tapaan ja luottaen omiin kokemuksiin meillä mitään tulosteita ollut. Hyvin lyhyen hetken ja lähes hermostumisen jälkeen päädyttiin ottamaan taksi alle ja suhaamaan seuraavaan kohteeseen. Koska matkaa oli vaivaiset seitsemän kilometriä todettiin minkä tahansa nelipyöräisen kelpaavan kyydiksi. Ja sitä saa mitä tilaa. Kulkuneuvoksi valikoitui osittain vahingossa se kaikkei vanhin ja huonokuntoisin, "mikä-lie-paikallinen-automerkki", jolla sitten lähdettiin seikkailemaan keskelle kiireistä kaupunkia. Kun koslaan lyötiin kuskin lisäksi noin 400 kiloa lihaa ja 100 kiloa tavaraa voi kuvitella mitä on jousituksesta jäljellä ja minkä nautinnon tuo ahdas koppero voikaan luodan matkaajissamme. Oman jännistyksensä toi ralliin se, että matkatavarat oli lastattu katolle ja "sidottu" yhdellä 1,5 metrisellä rispaantuneella köyden kuvatuksella. Kaikesta huolimatta tavaroineen päivineen pääsimme kentälle. Täynnä onnistumisen riemua lähdimme askeltamaan kohti lentokentän sisäänkäyntiä, jossa kuitenkin saimme taas todeta kuinka helppoa ja vaivatonta omatoimimatkaaminen on. Portilla vartija ilmoitti ystävällisen asiallisesti, että kentälle ei ole asiaa ilman matkalippuja. Sinänsä mielenkiintoinen käänne, koska matkalippummehan olivat lunastettavissa lentokentältä ja ainoa todiste varatuista lennoista matkajohtajan sähköpostissa. Ei muuta kuin miettimään mistä saamme kyseisen tositteen paperille. Kaiken komeuden kruunaa se, että kyseinen päivä Intiassa oli joku itsenäisyyspäivä tahi muu vastaava, jonka seurauksena ei nettikahvilat olleet avoinna. Lentokenttävirkailijan ohjeistuksella Sjökke hyppäsi Tuk-Tukin kyytiin ja päräytti kylille. Tunnin kuluttua saapuu matkajohtajamme tulosteiden kera takaisin lähtöruutuun. Oli sitten löytänyt jonkin paikallisen matkatoimiston, josta lyhyen "neuvonpidon" jälkeen oli päässyt hyödyntämään data-nörtin lahjojaan. Paperit kädessä uusi yritys portille ja edelleen kieltävä päätös. Terminaaliin saa uuden ohjeistuksen mukaan astua vasta kolme tuntia ennen lennon lähtöä. Ja taas alkoi raksutus päässä, mitä seuraavaksi. Onneksi eräs virkailija osoittaa meille terminaalista alueen, jolla voisimme viettää seuraavat kaksitoista tuntia. Mumbain jouhevuuden havaiten ei juuri tee mieli lähteä terminaalia edemmäs seikkailemaan. Jokainen kohdallaan alkoi tuota aikaa tuhlaamaan parhaaksi olettamallaan tavalla. Osa luki, joku oli koneella yrittäen saada nettiyhteyttä ja lopun edestä yritettiin torkkua erittäin epämukavilla lentokenttäpenkeillä. Jossain kohtaa yötä meni matkalaisilta käpy ja päädyttiin tekemään "mustalaisleiri" yhteen kulmauksista. Makuupussit leviäksi ja unta kuulaan sen mitä vielä ehti.

Perjantai aamu alkaa niinkin aikaisin kuin kello kaksi aamuyöllä. Taas kerätään leiri kokoon ja lähdetään suunnistamaan kohti porttia ja kokeilemaan josko nyt olisi onni myötä. Pienehkön hampaiden kiristyksen ja suomalaisten voimasanojen siivittämänä pääsimme kuin pääsimmekin sisälle terminaaliin. Ja mikä sen varmempaa, kuin että lennot ovat jälleen myöhässä. Tosin nyt esiintynyt kahden tunnin myöhästyminen ei juuri hermoja kiristänyt, olimmehan varanneet vaihtoon tuplasti tuon ajan. Odotusaikaa ihanasti lyhensi, kun huomasimme terminaalista löytyvän KFC-ravintolan. Ei siis tarvinnut pidempää miettiä aamupala vaihtoehtoja. Tätä kirjoittaessa Sjökke taustalla muistelee kuinka suuren nautinnon voikaan yksi pieni kanahampurilainen siivitettynä muutamalla kanapalalla tuottaa aikuiselle miehelle. Koneeseen päästyämme alkaa jokaisen kannikkaposkiparin silmäluomet lurpahtaa. Liekö vaikuttanut aikaisempien öiden heikko uni ja erityisenkin maittava aamianinen (toim. huom. pari viimeistä lausetta kirjoitettu Sjöken sanelusta).

Seistemän tunnin lennon jälkeen on aika laskeutua Istanbulin kansainväliselle lentokentälle. Kenttähenkilöstön hymyt oli mitä muikeimmat, kun neljä halpamatkalaista tulee ulos koneesta shortseissa ja rantasandaaleissa sään ollessa Istanbulissa lumisateinen ja noin seitsemän astetta pakkasella celsiuksen taulukon mukaan (19,4°F). Eipä muuta kuin uutta lentoa metsästämään, jonka lähtöön oli pari tuntia  Ainakin näin kuvittelimme. Liekö lennonjohdossa ollut joku Sepin sukulainen, mutta pari tuntia muuttui seitsemäksi koneen ollessa myöhässä viisi tuntia. Sori vaan Sepi. Jatkuvalla puhelin kontaktilla Suomeen pyrittiin samalla selvittämään ja tiedottamaan mahdollista saapumista. Olihan Juho ja Esko varanneet jo saunapaikan paluutamme silmälläpitäen. Samalla saimme tietää Istanbulissa olevan kerran vuoteen sattuva lumimyrsky, jota ikkunasta ei kyllä näkynyt. Saatettiinpa siinä kentällä muutama paikallinen olutkin maistella. Tuopin iso koko ei kompensoinut kallista hintaa ja paskaa makua. Jottei kansakunta joutuisi elämään kyseisen paskalitkun kanssa päätimme ottaa ihan santsi kierroksenkin. Kun tuo jonnin verran pitkä odotus saatiin taitettua oli aika siirtyä koneeseen ja kokeilla josko päästäisiin jatkamaan matkaa. Koneen portilla kaikille matkaajille pahoitteluna Istanbulin säästä annettiin pieni purkki limonaadia ja vielä eineen verran pienempi sämpylä. Sehän se varmaan korvaakin menetetyt viisi tuntia. Aiempien laskelmiemme mukaan olisi meidän tullut tässä kohtaa jo istuksia saunassa. Tosin vielä enemmän harmittaa niitä, joiden lennot oli siltä päivältä peruttu. Olihan koneemme ensimmäisiä sinä päivänä kentältä nousseita. Seuraavat kolme tuntia taittui lentokoneessa syvän horroksen vallassa. Lieko yksi nukuttaja ollut lennon alussa napattu screwdriver-merkkinen drinkki. Taisipa muutkin kanssa matkustajat jonkinmoisen puudutteen alleen ottaa. Torkkuipa allekirjoittanut siinä määrin, että velipontevat päättivät ettei kukaan meistä syö päivällistä. Perusteluksi tälle velikullat antoivat ymmärtää, että lihapitoiset eineet oli menneet jo parempiin suihin ja jäljelle jäi vain kasvisvaihtoehtoja. Sinänsä hämmentävää, kun olin juuri aiemmin katsonut ruokalistaa, johon oli painettuna vaihtoehdot liha ja kana. Hyvät vegaaniystäväni, joita varmaan löytyykin, näin ollen kanahan luokitellaan kasvikseksi. Eipä siinä. Eipä se ruoka varmaan olisi maistunutkaan illalla yhdeksän aikaan kun aiemmasta appeesta oli aikaa vierähtänyt jo ainakin kellon kierto. Poislukien tietysti jo aiemmin mainitsemani sämpylä, joka varmaan vieläkin hampaankolossa kummitteli.

Laskeutuminen Helsinki-Vantaalle olikin varmaan matka ensimmäinen osio, joka onnistui ilman minkäänlaisia kommervenkkejä. Passintarkastus oli lähinnä läpikävely, jota edesauttoi EU:n kansalaisille varattu tarkastuslinja. Samanaikaisesti kamelinratsastajat ja muut ulkomaaneläjät jonottivat omaan hiukkasen intensiivisempään syyniin. Hetken odottelun jälkeen saimme laukut hihnalta ja aloimme siirtyä kohti ulko-ovea. Oven jo häämöttäessä edessämme astui eteemme lauma sinisen virkapuvun omaavia henkilöitä, jotka johdatti meistä jokaisen omalle tarkastuspisteelleen. Nopea läpivalaisu kasseihin ja tarkempi analyysi sisällöstä purkamalla kassien sisällöt tiskille. Tilanteesta selvittiin kuitenkin hurtilla huumorilla ja matkanjohtajan supliikilla tavalla suostutella viranomaisia. Epäselväksi kuitenkin vielä jäi, miksi 25% käveli tarkastuksen jälkeen varovasti askeltaen.
Aulassa meitä jo olikin vastassa hovikuskimme Juho.  Hän ystävällisti oli varannut virvokkeita kulkuneuvoomme, joiden turvin matka taittuisi saunan lämpöön ja ystäviemme valmistelevien herkkujen ääreen. Paikaksi olivat Juho ja Esko varanneet Liedon Riistamiesten mökin ja siellä meitä jo odottelikin iloinen vastaanottokomitea myöhäisestä ajankohdasta riippumatta. Olihan kello tuossa kohtaa jo yli puolen yön.

Seuraavat pari vuorokautta menikin sitten hieman hämärissä merkeissä nauttien niin hyvästä ruusta, juomasta kuin paikalla vierailleista ystävistä. Kun tätä blogia kirjoitan on sunnuntai aamu. Kaikki muistikuvat viimeisiltä 48 tunnilta eivät ole kaikilta hetkiltä aivan kirkkaat. Tästä johtuen jos ja kun kaikki mitä on sattunut ja tapahtunut ei ajaudu tähän tekstiksi, voi siitä syyttää Juho ja Eskoa. He kun olivat varustelleet mökin sellaiseen kuntoon, että jalkapallojoukkue ei muistaisi mitään kyseisestä ajankohdasta. Tarkempia muistikuvia selvitellään lähipäivien aikana, jolloin luodaan taas uutta verbaalista tulvaa teidän lukijain iloksi. Sitä odotellessa.

Nyt menee ääni... toivottavsti kohta kuvakin.

-Ville (faktoja tarkistamassa pastori Sjöman)

keskiviikko 25. tammikuuta 2012

D + 19-23

Taas muutaman päivän jälkeen pientä tekstiä ja tämä on ns. viimeinen päivä tässä paikassa ja huomenna alkaa matka kohti koti Suomea. Tekstit ovat aika lyhyitä, koska päivät on menneet saman kaavan mukaan, eikä mitään muuttujia ole tullut vastaan.

Lauantai-aamu valkeni niinkuin kaikki muutkin aamut tähän mennessä Goalla, eli aurinkoisena ja lämpimänä. Aamupala ja päivän toimintasuunnitelman vahvistaminen. Suuntana ranta ja lomarusketuksen hakua, koska suomeenhan ei voi valkoisena tulla. Siispä matkaan velihopeat ja jalkaa toisen eteen. Tutut taxi ja hello my friend huudot siivittivät meidät kohti aaltoja ja hienoa hiekkaa, jota on joka ilta löytynyt mitä ihmeellisimmistä ruumiinpaikoista, hmmm, tekeekö sen tuuli vai piehtaroiminen hiekassa, sitä voi jokainen pienessä mielessä miettiä. Jokatapauksessa tutut paikat aurinkotuoleista, kylmää juomaa ja itsensä grillausta. Näin kuluin taas tunti jos toinenkin. Wili luovutti aikaisemmin ja lähti hotellille muokkaamaan valokuvia, sekä tutkimaan lentoja takaisin, mutta me kolme muuta muskettisoturia jatkoimme oikeinkin raskasta tehtävää.
Tänään ei kuitenkaan ihan niin kauan pystyttäisiin rannalla viettämään, koska illalla on isot makrrkinat viereisessä Arporan kylässä, johon tarkoitus on sunnata. Rannalta suihkuun, vaatteiden vaihto ja sitten etsimään Tuk-Tukit, joilla olimme päättäneet paikalle matkustaa. Hivenne matkajuomaa mukaan ja ei muuta kuin paikallisten rallikuskien kyytiin. Matkalla saimme udeltua, että uusi tuk-tuk maksaa noin 3000$ ja kuski olisi minulle ja Villelle myynyt omansa heti 2500$. Menopeli kulkee kuulema jopa 80 km/h jos on hyvä tie ja jos uskaltaa ajaa.
Markkina-alue oli iso kuin mikä ja eksymisen vaara suuri, onneksi kuitenkin säilytimme suht hyvin näköyhteyden tai ainakin huutoyhteyden, joten porukka pysyi kasassa. Juomaa, ruokaa ja kaikenlaista vaatetta, korua, sekä muuta tuiki tarpeetonta. Juomaa tulikin maisteltua erilaisia ja erilaisissa paikoissa niinkin runsaasti, että osa porukasta alkoi olla jo hyvinkin juhlatuulella. Ongelmia ei kuitenkaan syntynyt. Wili ei jaksanut kierrellä siellä myöhään ja päätti palata aikaisemmin hotellille, kun taas samat muskettisoturit ottivat ilosta kaiken irti, niinkin railakkaasti, että allekirjoittaneelta hävisi silmälasit johonkin. ( pieni tilannetappio) Hotellillekin olimme kuulema palanneet, ainakin mitä Wili ystävällisesti meille mainitsi seuraavana aamuna, kun oli joutunut heräämään meidän epätoivoisiin oven avaus yrityksiin.

Sunnuntai aamu. Hiljaista, kalpeaa, ehkä hivenen huonoa oloa havaittavissa. Osa porukasta kuitenkin raahautui kunniakkaasti aamupalalle. Allekirjoittanut taasen juoksi vessaan ja totesi pötölle istuessaan, että mitä minä sanoin vettähän se vain on, joka peräpäästä holisi. Iskikö se nyt, pelätty jalla jalla, jolta olin säilynyt koko matkan. Kysymys sai vahvistuksen, kun hetken kuluttua uudelleen olin samassa istuma-asennossa posliinilla. Jaahas, tämä päivä meneekin sitten tässä. Siispä lepoa ja paljon nestettä ( ei alkoholia ). 50% porukastamme päätti kuitenkin lähteä rannalla, kun 25 % juoksi vessassa ja 25% jäi tekemään tietokoneella jotain. Olimme päättäneet aikaisemmin, että sunnuuntai on pizza päivä, koska pari päivää aikaisemmin olimme paikallistaneet Domino´s pizza paikan, joten sunnitelmasta täytyi pitää kiinni. Aikansa rannalla viihdyttyään kaksikko palasi hotellille ja aloimme valmistautua pizzalle lähtöön. Kuka suihkun, kuka wc-pytyn kautta. Pystyin kävelemään läheiseen risteykseen, jolloin pikku-sjöken pikku masu ilmoitti, että vessa-aika ja ei kun takaisin huoneeseen. Ville lupasi kuitenkin tuoda tuliaisena jonkunlaisen meat loversin, kunhan kotiutuvat. Paikka oli ollut siisti ja toimitus nopeaa. Pikkaisen ihmetystä oli kuitenkin aiheuttanut se, että kun jokainen oli tilannut oman pizzan, niin paikallisten mukaan jokainen niistä oli tarkoiteetu 4 henkilölle. Kyllähän raavas suomalainen pizzan ystävä nyt jaksaa yhden yksinään syödä ja ei kun tilausta sisään. Kumman täyttäviä kuitenkin olivat olleet kun jo 2 palsta oli tullut täyteen, ei tietenkään kaikki mutta kuitenkin. Siispä sain tuliaisen puolet Villen pizzasat, josta sain syötyä kaksi palaa ja sen jälkeen kävinkin tutustumassa taas vessaan. Seuraava yö samoissa merkeissä.

Maanantai aamu, ei helpotusta, ei aamupalaa. Ainostaan neste joka kestää hivenen sisällä. Lisäksi yöllä oli kuumetta ihan kiitettävästi, jten aloimme tutkiman mahdollista malarian mahdollisuutta. Merkit viittaisivat siihen, mutta ilman lääkäriä sitä ei pystytä toteamaan, joten päätin aloittaa 3 pv kestävän malaria lääkkeen tehokuurin. Allekirjoittaneella päivä hotellihuoneessa, Sepi ja Ville rannalla ja Wili touhusi jotain. Illalla ruokailu ensimmäistä kertaa oman hotellin ravintolassa. Koko reissun ajan jatkunut ei syödä 2 kertaa samassa paikassa jatkuu. Päivästä ei muuta kerrottavaa.

Tiistai. Uskaltauduin jo aamupala pöytään, koska olo oli hivenen parempi. Pari lasia tuoremehua ja hivenen hedelmiä. Olin jo aamulla Villelle sanonut herätessä, että tänään tulen rannalle vaikka joutuisin konttaamaan sinne, koska ilman rusketusta ei Suomeen tulla. Näin ollen sama 3 muskettisoturinjoukko suunnisti kohti tuttua rantaa, tällä kertaa ei kuitenkaan saman baarin eteen vaan viereiseen. Vaihtelu virkistää. Päivä grillausta ja johan sitä pikkuhiljaa ilkeää tulla takaisin. " Näytä mulle missä sulla on rusketusraidat...." laulun siivittämänä tarkastelimme uimahousujen jättämiä rajoja. Juu, tiedän, kuulostaa tosi homoeroottiselta, mutta tuskin on ainut mikä olisi samalta kuulostanut jos ne olisi täällä julkaistu. Suihku, iltapala ja lepoa, ehkä elokuva, joita tulee 3 kanavalta tai sitten pikkaisen vapaapainia, joka saa aina hymyn huulille.

Keskiviikko, eli tänään. Päivän ohjelmassa pientä tasoittavaa rusketusta ja markkinat Anjunan kylässä, johon suuntasimme jälleen kerran paikallisen Juha Kankkusen kyydissä. Kojuja paljon ja jokaisessa samat tuotteet. Huiveja, vaatteita, mausteita, muistoesineitä jne. Taisi sieltä jokainen vielä jotain pientä kassintäytettä löytää kotiinviemiseksi. Hivenen loikoilua rannalla ja lisää kojujen kiertelyä. Mietimme, että lukeeko meillä jossain Suomi, kun osa myyjistä huuteli Terve terve, mitä kuuluu? Toinen mitä sanoivat niin oli "Halpa hinta, Anttilan hinta stokmannin laatu". Ei muuta kuin lisää eläkeläisiä ja muita matkaajia maailmalle ja opettamaan hienoja lauseita. AI VITTU MIE KÄRSIN. Illalla, laukkujen pakkaamista, iltapala ja lepoa. Huomenna aamulla joudumme luovuttamaan huoneet ja matka kohti Suomea alkaa. Ensin lennetään Goalta Mumbaihin ja sieltä sitten aikaisin pe aamuna Turkin kautta Suomeen.
En tiedä tuleeko matkan aikana enään päivitystä, mutta suomessa ollessamme tulemme kirjoittamaan pienen yhteenvedon, jonka ehkä toisen riemuksi ja toisten harmiksi julkaisemme myös täällä. Halua jo tässä vaiheessa kiittää kaikkia matkaamme seuranneita ja uskon jos jossain vaiheessa joltain on päässyt itku tätä blogia lukiessa.
Pitäkää toisistanne huolta. Itsestä ei niin väliä.

-sjökke-

p.s. vkl nähdään mökillä

perjantai 20. tammikuuta 2012

D+ 17-18

Galengute, Goa 19.1
Aamuuinnilla alkoi tämä päivä hotellin altaalla. Aamupalan jälkeen oli tämä päivä suunniteltu rantsussa makoiluksi ja meressä uimiseksi. Sinne siis muut paitsi Wili jonka selkänahka viel vieroksui edellisen päivän auringonottoa.....hän jäi hotellille hartiat rasvattuina ja Netin ihmeelliseen maailmaan. Minä, Sjökke ja Ville grillasimme keskittyneinä valkoista läskiä ja käänneltiin kyljyksiä puolelta toiselle.....kyllä tirisi. Välillä Arabianmeren aaltoihin jäähylle, kyllä auringonotto on mukavaa. Nelisen tuntia veljekset jaksoivat paahteessa olla....tosin palvelualttiit baaripojat kantoivat välillä kylmää juomaa joka maistui kuivakurkuille kyllä. Ilta - auringon paisteessa lähdettiin kohti kylän keskustaa.....Wilikin bongattiin matkalla ja sapuskapaikkaa hiljalleen maleksien haettiin.
Sivukadulta löytyi mukavantapainen ruokapaikka joka sai porukalta myöntäviä nyökytyksiä.....siis sinne. Istuskeltiin ja turistiin omiamme kun vanhempi rouvashenkilö kyseli Suomenkielellä seuraanliittymistä , tottakai ,istumaan vaan. Hän esitteli itsensä Ritvaksi 70 v. aikansa höpötettyämme rouva paljastui Pelle miljoonan anopiksi joka vietti Goalla talvikuukausia pois. Ravintola oli kokoontumispaikka suomalaisille eläkeläisille joita siellä toisiaan tapasivat.
Kohti hotellia ja hetken istuskelu Villen ja Sjöken parvekkeella .....uni maistui pian auringonpalvojille.

20.1 Galengute
Normaalit aamutoimet, aamupalat, jne. Päivälle oli suunniteltu käynti läheisen Mabusan kaupungissa jossa on iso markkinatori. Rahanvaihdot ja taksi alle.....toripäivä siis.
Tori olikin värikäs suuri alue josta löytyi lähes kaikkea ruoasta vaatteisiin. Joitakin ostoksia tehtiin......mausteita , paitoja ja tuliaisia. Tämä päivä oli lepäilyä eilisen rannan jälkeen joten isompia tapahtumia ei kerrottavaksi ole......ruokapaikkaa etsimään taas auringon laskiessa, jatkuu huomenna.

Sepi

keskiviikko 18. tammikuuta 2012

D+ 13-16 "kohti tuntematonta ja sen yli"

Hiukan aikaa edellisestä päivityksestä, mutta tämä johtuen siitä ettei nettiä ollut saatavana.

Vuorilta alaspääsyn jälkeisenä päivänä emme tehneet mitään ihmeellistä, istuskelimme ja odottelimme...
Kävimme kumminkin hakemassa muistot Nepalista ja jokaisen mukaan tarttui Kukri... toisille yksi, toisille useampi...

Lepopäivän jälkeisen päivän aloitimme pikaisella aamupalalla, jonka jälkeen siirryimme kohti Kathmandun lentokenttää luottokuljettajamme Sandin kyydissä. Liekko Sandilla ollut auton äänitorvi jumissa, mutta kuulimme omasta autosta lähteviä törähdyksiä yllättävän vähän matkan aikana...

Päästyämme lentokentälle, Sandi hyvästeli meidät surullisin mielin. Siirryimme lentokentän turvatarkastukseen, josta taas yllätys yllätys, olisi päässyt kaikki sinkoa pienemmät läpi. Tästä tallasimme kohti valitsemamme lentoyhtiön tiskiä, jotta saisimme reput ainakin matkaan. Tiskillä meille ilmoitettiin että lento on jo valmiiksi myöhässä, eikä varmaa tietoa ole milloin se on lähdössä. Reput saatiin kuin saatiinkin matkaan, ilman ylimääräisiä kiloja mutta reput kirjattiin kaikki Sepin nimille, tähän kohtaan palaamme myöhemmässä tilanteessa.
Tämän toimenpiteen suoritettuamme hiivimme lähimpiin odotustiloihin ihmettelemään Nepalin tapahtumia ja siemailemaan taxfreen tarjoiluja.

Aikamme tätä touhuttuamme, siirryimme security checkin läpi lähtöterminaalin sisimmäisiin osiin, jos siellä meille vaikka kerrottaisiin milloinka kone lähtisi. Aikamme tilannetta ihmeteltyämme (useamman tunnin), ruutuun ilmeni tilanne että konetta checkataan sisään, eikä minkäänlaista kuulutusta tilanteesta ollut tehty. Aikamme paniikissa pyörittyämme kuului kuulutus, että olemme aivan väärässä päässä aluetta... Siitä ripeä siirtyminen kohti porttia ja checkaus sisään. Siirtyminen koneelle tehtiin kohteen tutuksi tulleella tavalla, eli kävelemällä. Vielä ennen koneeseen nousua viimeinen tarkastus ettei laittomia asioita tule sisään, jälleen sinkoa pienemmät olisivat tulleet.

Koneessa kohtuullisesti porukkaa, mutta silti lentoemot laittoivat harkinnan jälkeen kaikki halpamatkalaiset omiin looseihinsa, jotta mahtuvat olemaan koneessa. Matkanjohtajalla kävin huonoin tuuri, hänen loosinsa takana oli joku ylienerginen vähäkasvuinen riisikupin kaataja, joka rynkytti miltei koko matkan matkanjohtajan istuimen selkäosaa... rynkyttäminen loppui siihen kun termospullossa raikui selkeällä suomenkielellä toteamus johon liittyi oleellisesti riisinpurijan kädet ja matkanjohtajan rauhallisuus sekä nopeus.

Laskeutuminen sujui sujuvasti, koneesta purkauduimme bussiin joka kuljetti meidät terminaaliin. Täällä huomasimme sanan "Finland" eräässä passintarkastusputiikissa. Noh, kohti sitä ja iloisina olisimme jatkaneet matkaa kohti tuntematonta... Tästä matkasta tulikin se tuntematon. Kulutimme kansainvälisellä alueella 4 tuntia, koska meillä ei ollut tulosteena jatkolentotodistuksia, eikä meillä ollut hotellia varattuna Goa:lla. Uhkana oli välitön palautus Kathmanduun, jos kyseisiä todistuksia ja majoituksia alkanut löytyä. Matkanjohtajamme kävi varaamassa hotellin lentokentän aulassa sekä erään kauniin tulliviranomaisen avustuksella tulostamassa aikaisemmin varaamamme liput kotisuomeen. Tämän jälkeen tulliviranomaiset katsoivat läpi sormieen ja päästivät meidät suoraan tuloaulaan ja he olivat hakeneet meidän reput jo valmiiksi meille, joten emme tarvinneet kuluttaa aikaa niitä etsimällä.
Noh, kun tästä vastuksesta olimme selvineet, meille selvisi Sepin muistama Goa:n matkan kesto. "Se kestää noin tunnin." muuttui muotoon "vähintään 10 tuntia autolla". Noh, totesimme että vuokrattu tila-autotaksi maksaa vähemmän kuin juna, joten otimme sellaisen. Matka alkoi ja totesimme autoilun olevan yhtä hienoa kuin Nepalissa, sillä erotuksella että kuskimme ei puhu englantia. Matka oli erittäin puuduttavaa ja kuskimme oli jatkuvasti hukassa. Pari kertaa käännyimme tiellä ympäri ja palasimme takaisinpäin. Kaikenkaikkiaan matka kesti 13h lentokentältä hotelliimme Goa:lla.

Päästyämme hotelliin, kävimme tiedustelemassa lähimaastot sekä vaihtamassa dollareita paikalliseen valuuttaan. Seuraava yö menikin sujuvasti nukkuen pehmeissä lakanoissa, vastapainoksi edellisyön epämukaville autonpenkeille.

Seuraava päivä vietettiin aurinkorannalla, ottaen rusketusta (ja jotkut polttaen itsensä), huuhdellen pois vuoriston kerryttämät pölyt, niin iholta kuin kurkusta.

Tällaista tällä kertaa, ja ensi kerralla jotakin muuta...

- Wili -

lauantai 14. tammikuuta 2012

D+ 10-12

Herätys oli Namchessa oli n. 6 ja pakkasta n. -20, sen jälkeen nautimme aamupalan paikallisessa leipomossa. Kantajia ei oltu saatu, joten jouduimme kantamaan omat reppumme (n. 20kg), joiden johdosta homma olikin mielenkiintoista.
Alamäki, joka oli muutama päivä sitten ylämäki, sujui hienoissa ja naurun merkeissä. Saimme alamäki vaiheessa kiinni, ylämäessä pari päivää sitten kuluttamamme pari tuntia, mutta se hyvänolon tunne hupeni siinä vaiheessa kun kävimme nousemaan rinnettä ylös.
Se säkki, joka on selässä, se painaa paljon. Olemme kaikki sitä kantaneet. Kukaan ei pysty sitä ymmärtämään, mikä tuska huutaa perseessä, reisissä ja pohkeissa. Jylhät vuoret ylhäällämme kohoaa koko ajan, ne kuitenkin ovat kuitenkin auringonvalossa, silti kannamme niitä laukkuja ja odotamme toisia tulevaksi mukana.

Matka taittuu näin seuraavat 5-7h ja lopulta saavuimme majapaikkaamme Phakdingiin, jossa otimme huoneet. Siinä vaiheessa jokaisen reidet ja pohkeet huusivat tuskaa. Pari kuppia teetä ja siirtyminen majoitushuoneisiin makuupussin viileään syleilyyn.
Aamu valkeni noin 0700 Phakdingin kyläpahasessa. Kylmää oli, huoneessamme huusi pakkanen. Jokaisen hengitys höyrysi, mutta makuupussin sisällä höyrysi lämmin. Jokaisen halpamatkalaisen jäsenissä tuntui vanhat sotavammat, jotka oli ansaittu aikoinaan vanhoista reissuista. Sidettä siellä, sidettä täällä, polvet teipattuna ja nivusissa vaseliinia, mutta silti kaikki olivat valmiina jatkamaan. "Otammeko laukut selkään vai saammeko kantajat?" Tämä oli päivän kysymysmerkki aamuteen äärellä. Asiaan saattoi myös vaikuttaa edellisillan Reggaebaarissa otetut hyllerömyllerö juomat, jotka olivat ns. ensimmäiset alkoholijuomat jotka oli otettu koko rymänä (nyt nautimme teetä myös muulla kuin pelkällä sokerilla).
Ystävällinen isäntämme kertoi tässä vaiheesa, että saamme kantajat, jolloin kaikki hymähtivät ilosta "nyt on loppumatka helppoa, eihän jäljellä ole kuin 2-3h leppoinen lenkki". Mielessä tietenkin kävi se tosiasia että 25% joukostamme saattoi olla pienessä mahataudissa, josta johtuen totesimme että taivallamme tätä viimeistä etappia noudattaen heikoimman tahtia. Ensimmäiset 5km ehkä menikin hyvin, mutta sen jälkeen jokainen huusi ettemme olisi ikinä saaneet kannettua kassejamme "huono kuntoko?". Missään vaiheessa emme myöntäneet asiaa, vaikka jalat huusivat tuskaa, Luklaa ei näkynyt, tupakkaa paloi ja vettä kului. Siinä vaiheessa kun omat kantajamme ohittivat meidät kassiemme kanssa, totesimme että peli on menetetty, meistä ei tule Sherpoja. Jäimme heistä jälkeen, mutta silti tuska huusi sisällämme "emme voi antaa periksi tätä taistelua!". Nuoruuden raivolla jatkoimme matkaa, ylämäki, alamäki, ylämäki ja vielä kerran ylämäki. Kuulimme lentokoneiden äänet, sisällä heräsi toivo että pääsisimme perille, mutta silti ylämäki jatkui. Vettä kului, toiset söivät suklaata, toiset suolapähkinöitä. Oli lunta, oli jäätä. Jalka toisen eteen, matka väheni. "Näkyikö valot tuolla Luklan?" Ei, koska oli aurinkoinen päivä, kukaan ei nähnyt paikkaa.
Saavuttuamme Luklan portille, joka oli tehty pari sataa vuotta sitten, huokaus jokaisen huulilta tuntui "olimmeko päässet viimein perille?". Tunne oli uskomaton. 2 päivän vaellus takana, yli puolet siitä kantaen omat reppumme, etsien majapaikkaa siltä varalta ettemme pääsisi lentämään Kathmanduun tänä päivänä. Wili rohkeana yritti hoitaa lentolippujamme samalle päivälle, mutta eihän se onnistunut vaan jouduimme ottamaan hotellihuoneet lentokentän vastapuolelta. Tämä ratkaisu oli jalkojemme osalta paras. Muiden levätessä hotellihuoneissa, Wili urheana matkusti ympäri kylää saadaksemme lentoliput Kathmanduun seuraavaksi aamuksi. Edelleen olimme huolissamme 25% jäsenistämme, jolla peräpää huusi kuin varpusparvi.
Jokainen pakkasi laukkujaan ja nautti omasta rauhastaan, lukien kirjaa, käyden paskalla (n. 25% porukasta) ja miettien pääsemmekö tästä jääkaapista seuraavana päivänä. Luotimme kuitenkin Wilin organisaatiokykyyn hoitaa tämä niin, että saamme liput. Ilta kului hyvän illallisen merkeissä, jonka jälkeen kaikki vetäytyivät omiin, jopa hieman lämpimiin huoneisiin. Pikkuhiljaa jokainen halpamatkalainen nukahti omaan makuupussiin, osa kuorsaten osa ei (ehkä n. 50%).

Huone, jossa allekirjoittanut vietti yönsä, joutui heräämään pari kertaa huonekaverin uudelleensyntymisen johdosta. Tämä ei kuitenkaan häirinnyt unta sen enempää, kuin naapurihuoneesta kuuluva vanhan moottorisahan ääni. Kaikkien tällaisten pienten epäselvyyksien joukosta, kuitenkin Wili reippaana tarjoili kaikille vanhaa Jakkia ettemme vaan saisi samaa tautia kuin n. 25% matkaajistamme oli. Laskun maksettuamme siirryimme lentokentälle, johon miltei jouduimme tilaamaan taksin, koska matkaa oli huimat 10m. Laukkujen punnitus, ja turvatarkastus josta tuli taas läpi kaikki sinkoa pienemmät, jopa Sjökken tupakansytytin, joka luokiteltiin kameraksi. Tästä johtuen Sjökke pääsi tupakoimaan paikallisen VIP-tilojen vessaan muutaman kerran. Odottelua, odottelua ja taas kerran odottelua. Emme tiedä, johtuiko se Sjökken tupakanhimosta vai jonkun muun onnettomasta sytytintarvikkeen luovutuksesta, alkoi odotustiloissa leijailla mieto tupakantuoksu. Katselimme ikkunasta paikallisen helikopteriyrittäjän yrityksiä saada kopteria käyntikuntoiseksi. Hyppelimme ruutua, teimme piirileikkejä, olimme jopa piilosta.
Sireeni huusi toiselta puolelta lentokenttää. "Mitä se tarkoittaa, tuleeko sota, onko Kiina hyökännyt? Valtaako Tiibet meidät vanhoine Jakin maitoineen?" Tämän arvailun jälkeen totesimme että lentokenttä on avattu käyttöön. Kaikki odottavat innoistaan, jollekkin saattoi tulla jopa jarrutusjäljet kalsareihin. "Pääsemmekö täältä jääkaapista viimein pois?" Ryhmähali auttoi eteenpäin, tämä sama hali joka auttoi meitä pääsemään yli siitä että Hermannin baari oli suljettu. Toiset että eivät ehkä olleet siihen yhtä innostuneita kuin toiset, mutta silti halpamatkalaisten yhteishenki piti yhtä. Lentokoneen laskeuduttua jokainen hihkui poispääsyn intoa. Odotus olikin ennenaikaista siinä vaiheessa, kun havaitsimme että lentäjät alkoivat syödä jotakin perkeleen nuudelikeittoa lentokoneen vieressä. Paikalliset koiranpurijat koittivat etuilla, jolloin jouduimme käyttämään lievää kyynärpäätaktiikkaa, jonka olimme oppineet jo aikoinaan ulkojääpeleissä. Loppujen lopuksi kaikki päättyi hyvin ja pääsimme koneeseen, jossa Wili koetti taas kerran kuvata videokameralla nousukiitoa (ei tiedä onnistuiko) heti sen jälkeen kun viehättävä lentoemomme oli taas kerran tarjonnut paikallisia makeisia ja pumpulia.
Lento meni samalla vanhalla kaavalla, olet kuin linnanmäen tai särkänniemen vuoristoradassa ja kaikkien heilutusten jälkeen päädyimme Kathmandun kentälle, jossa totesimme että lämpö on edelleen ystävämme.
Neuvottelujen jälkeen, jonka Ville hoisi hienosti, saimme lopulta pienen munakupin johon kaikki joukolla ahtauduimme, sekä saimme kyydin loppujen lopuksi samaan hotelliin, jossa olimme viettäneet aikaa ennen siirtymistä vuoristoon. Huoneen järjestyi heittämällä, jopa parempia kuin aikaisemmin todetut. Sjökke ja Sepi nauttivat pihalla muutaman oluen, siinä vaiheessa kun 25% meistä vietti aikaa vessassa ja toiset 25% päätti tutkia seuraavia lentoja eteenpäin. Saimme kuitenkin kasaan kaikki kannikkaposkiparit ja päädyimme illalliselle paikalliseen ravintolaan, jossa nautimme jälleen kerran jotain mitä emme ennen olleet nauttineet. Kellohan on jo helvetisti, tässä vaiheessa, ja tämä teksti olisi vienyt jo aivan vitusti aikaa, joten Wili kirjoittaa tätä tekstiä Sjökken sanelusta.

PS. Lentolippujen hankkimisen takia jouduimme tukeutumaan Suomeen, suoraan Juhon tuomaan turvaan.
PPS. Sjökkeltä loppui puolessa välissä sanelua kaljat
PPPS. Sepi vetelee agonaalisia
PPPPS. 25% matkalaisista on edelleen vessassa

keskiviikko 11. tammikuuta 2012

D+9

Tuttu kylmään herääminen lämpimästä makuupussista, viuhahdus vessaan ja äkkiä hieltä lemahtaviin tamineisiin. Ulkona upea aurinkoinen aamu alkamassa, öinen pilviusva häipyi vuortenhuipuilta auringon noustessa.

Noin yhdeksän aikoihin kaikki äijät kokoonnuttiin lähikuppilaan ison teekannun ääreen haukottelemaan ja nauttimaan teen lämmöstä. Tänään ei mitään ihmeempiä suunnitelmia päivän epistolaksi ollut... vapaaohjelma oman maun mukaan.

Villen kanssa oltiin jo aiemmin suunniteltu lähiseuduilla paseeraukseen ja nyt päätettiin korkata Namzhen luoteispuolen vuori. Aloitettiin kiipeäminen Buddhatemppeliin, joka sijaitsi ns. " ylimmällä kadulla". Kiemurteleva tie johti vuorenkupeeseen louhitulle helikopterikentälle, ja maisemat olivat aivan mahtavat. Polkua seuraten ylöspäin vastaan tuli kivitaakkoja kantavia sherpoja työmaaltaan, isolta kivilouhokselta. Tekniikka louhintaan oli erikoinen... kaverit kaivoivat valtavia siirtolohkareita näkyville ja käsipelillä hakkasivat irti lohkareita. Niitä naputeltiin pienemmiksi ja myös säännöllisiksi, kuten katukivet meillä. Ylemmäs yhä... vuoren huipulla oli pienehkö sherpakylä pikku viljelyspläntteineen.

Korkein kohta, mikä Villen kanssa saavutettiin, oli n. 3620 metriä arviomme mukaan. Alastulo meni serpentiinipolkuja ja kylää kiertäen takaisin lähikuppilaan, jossa pojat istuskelivat leppoisasti kaakaolla. Aika hyvin "pappasarjalainen" on omasta mielestään kunnon puolesta pärjäillyt... Ville tosin joutui välillä toppuuttelemaan kun papan kone keulii... eli intoa piisaa, eikä muista välillä happea vetää. Kerrosleivät jallukaakaon kera maistuivat lounaaksi ja iltapäivä kului mukavasti suunnitellen huomista taivallusta.

Sjökke yllätti iloisesti... löysi minulle vakiomatkamuistoni: kepin, joka on aito sherpojen käyttämä työväline vuorilla. Keppi täydentää loistavasti kokoelmaani eri maanosista.

Tällai tää päivä... Sepi

tiistai 10. tammikuuta 2012

D+8 "Laskiaistiistai"

Jos yhteen päivään voi paljon mahtua, niin tämä oli juuri se päivä.

Olimme illalla lämpimän suihkun jäljiltä ja makuupussiin kääriytyneinä sopineet heräävämme aamulla ajoissa. Tämä siksi, koska aamulla sumupeite vuorilla on vähäisempää ja tarkoituksenamme oli kavuta ylös näköalapaikalle maisemia ihastelemaan. Sjökkehän ottikin tämän sitten oikein asiakseen. Noin kello 6:45 havahduin siihen kun ovi kävi ja Sjökke vilahti ulkosalle haistelemaan aamun raikkaita tuoksuja. Eikä mennyt kuin pari minuuttia, niin samainen kaveri kirmaa sisälle täynnä intoa ja uutta puhtia. Ilma ulkona oli näet jo valoisa ja sumusta ei tietoakaan. Kovalla tohinalla herätykset. Viimeinen lähes revitään makuupussista. Vaatteet päälle ja aamiaiselle. Aamupalasta tänään saa luvan käydä paikallisen leipomon juustoinen, hivenen suomalaista sämpylää muistuttava leipä ja tietysti tuttuun tapaan kannu kuumaa teetä. Eipä siinä kukaan oikein malta syödä, Wililtäkin jää innostuksissaan puolikas leipä pöytään.
Siis hotellista hakemaan kelkkoja ja muita releitä, jotta päästään itse asiaan.
Olin aikaisempana päivänä käynyt Sepin kanssa suorittamassa maastontiedustelua ja havainnut yläpuolellamme olevan vuoren harjalla muutamia laskupaikkoja. Ja mikä parasta ne sijaitsivat aivan luonnonpuiston museon ja näköalapaikan vieressä. Sinne siis suunta. Kelkat kannossa kipusimme jyrkkiä rappuja rauhallisesti ylöspäin. Kyllä se rasitus tässä ilma-alassa pistää vaan puuskuttamaan. Paikalliset ihmiset aamuaskareidensa lomasta ihmettelivät neljän miehen kolonnaa raahaamassa jotain ihme suksilla varustettuja häkkyröitä selässään. Noin puolen tunnin kapuamisen ja jakkien väistelyn jälkeen saavuimme näköalapaikalle, jossa yllätys yllätys oli jo useampi turistiryhmä oppaineen ihastelemassa maisemia. Vaan eipä heidän mielenkiintonsa kauaa jylhissä vuorissa pysynyt, kun läimäytimme kelkat maahan. Turisti toisensa jälkeen tuli kyselemään aikomuksiamme ja ihastelemaan kelkkojamme. Uskaltautuipa jokunen istahtamaan oikein kelkan päälle kokeilemaan tuntua ja otattamaan itsestään kuvia. Turistimassojen hälvettyä saatoimme siirtyä itse asiaan.

NARSK! Tuttu ääni kuului jostain takavasemmalta. Sepi nekkuna oli jostain kaivanut ensimmäisen pullon Jaloviinaa ja sehän se siellä narahteli. Tännehän se tosiaan oli säästetty, joten mikäs siinä. Siinä jallua siemaillessamme saapui paikalle taas tuo eilispäivältä tuttu korpraali, Bhim nimeltään. Hän osoitti meille Everestin noiden nyppylöiden keskeltä ja lähes salamana oli Wili järjestelmäkameransa kanssa suuntaamassa putkea ja virittämässä jalustaa kuvatakseen kaukana häämöttävää vuorta. Hetken aikaa jatkoimme jutustelua Bhimin kanssa, mutta sitten oli jo aika siirtyä ottamaan edustuskuvia. Järkkäri tuelle ja ajastimella laulamaan. Pakollisten ryhmäkuvien jälkeen intoutui hieman jokainen otattamaan itsestään poseerauskuvia ja vielä kamerat jatkoivat laulamistaan maisemia taltioiden. Itse vetäydyin hieman syrjään. Löysin rauhallisen paikan erään rakennuksen seinustalta. Siihen istahdettuani jumituin katselemaan Everestin huippua ja sen huipulla pyörivää tuulen aiheuttamaa lumipyörrettä. Pienin siemauksin nautiskelin jallua ja uppouduin syvälle ajatuksiini. Ajantajun menetin totaalisesti. Kumma keveä tunne valtasi koko kehoni ja tuntui kuin olisin leijunut samalla tasolla edessäni pyörähtelevän korpin kanssa. Ikäänkuin leijunut. Mihinkään ei koskenut. Oli lämmin olla. Herähtipä sitä mahtavuutta katsellessa muuta kyynelkin, eikä edes mikään pieni. Lähes lumoava olotila. Voin hyvin ymmärtää miksi munkit tulevat näihin korkeuksiin etsimään omaa valaistumistaan.
Nyt jotkut teistä varmasti ajattelevat, että latelen sanoja ja kaunista tekstiä vain värittääkseni blogia. Teille voin vain heittää haasteen tulla tänne kokemaan tuo sama mahtavuus ja oma pienuus. Sen jälkeen punnita uudestaan onko sanoillani jotain painoarvoa.
Tuon autuaan tunteen ja hiljentymisen katkaisi vain yksi asia. Sepi oli kaivanut jostain kätköistä toisen pullon jaloa juomaa ja Sjökke sitä äänekkäästi minulle mainosti. Eipä auttanut kuin pakata ajatukset pään sisään ja mennä hakemaan. Siinä istuskellessamme kehitimme peräti uuden juoman, jonkan nimesimme Himalajan muuliksi. Koostumus on yksinkertainen. 4cl jaloviinaa ja ripaus Himalajan lunta. Tuhottuamme litran jumalten juomaa ja täytettyämme muutaman muistikortin valokuvilla lähenteli kello puolta päivää. Aika siirtyä eteenpäin ja sotilastermein murtokohtaan.

Sjökke sai kunnian olla ensimmäinen mies maailmassa, joka laski rattikelkalla Himalajalla. Ainakaan tämänhetkisen tietomme mukaan kukaan muu ei vastaavaa ole tehnyt. Kelkka asettui ensimmäisenä armeijan vartiopisteen portin pieleen ja nokka ohjattiin noin metrin korkuiseen hyppyyn. Ja eikun vamos. Kelkka kiisi pienen matkaa hyppyriin ja alastulo kerien. Ei aivan kymppi laskeutuminen, mutta onnistunut suoritus kuitenkin. Jo ensimmäinen lasku oli saanut vartiopisteen vapaavuoronkin kummasti ulkoilemaan toimintamme suuntaan.
Mitä enemmän laskimme, sen enemmän uteliaita silmäpareja tuli toimintaamme katselemaan. Jokainen kävi vuorollaan laskemassa ja suurin osa laskuista saatiin taltioituakkin. Niitä varmasti esitellään sitten jahka pääsemme kotiin ja saamme editoitua hieman materiaalia.
Kaikkia teitä varmasti kiinnostaa kuinka ehjiä olemme tällä hetkellä noiden laskujen jälkeen. Suuremmilta murtumilta vältyttiin. Sjökke eräässä laskussa sukelsi pää edellä kiveen ja sai aika mojovan ruhjeen keskelle kaljua, sekä tietysti aivotärähdyksen. Eli sen lisäksi, että Sjökke oli ensimmäinen joka laski rattikelkalla täällä oli hän myös ensimmäinen joka loukkasi itsensä siinä. Itse onnistuin hieman vasenta kylkeä kolhaisemaan jossain käänteeessä siten että se aristaa, mutta siihen jäi kaikkien vammat.

Laskut oli laskettu ja palattiin hotellille. Hädin tuskin pääsimme oven ulkopuolelle kemmille, kun uteliaat ihmiset tulivat tutustumaan. Sattuipa siihen tulemaan viereisen kahvilan Cafe 8848:n toinen omistajakin, joka oli oikein innostunut kokeilemaan kelkkaa hieman tasaisella maalla. Ja kun juttua tuli niin kerroimme hänelle, että tarkoituksenamme lahjoittaa kelkat täkäläisille lapsille. Oli kuin miehen silmiin olisi syttynyt uusi kiilto vielä sen poikamaisen innostuksen lisäksi. Hän kertoi meille yhdistyksetä nimeltä Namche Youth Group, jonka aktiivi itsekkin on ja jonka toiminta on nimenomaan nuoria tukevaa ja kylää kehittävää. Kuin johdatusta lyödä juuri tämä mies eteemme. Hetkeä myöhemmin olimmekin muutaman muunkin yhdistyksen aktiivin kanssa kiertämässä kylää ja tutustumassa heidän ylläpitämiinsä ja tukemiinsa kohteisiin. Noihin kohteisiin kuului muunmuassa kirjasto, kantajien majatalo ja koko kylän kattava palopostiverkosto. Niitä joita kyseinen yhdistys kiinnostaa voi kysellä meiltä, mutten viitsi tässä blogissa siitä enempää jauhaa. Teimme pienoisen diilin. Me luovutamme kelkat yhdistykselle sillä ehdolla, että he ottavat valokuvia kun käyttävät kelkkoja ja lähettävät niitä sitten meille. Miehet ihastuivat ajatukseen suunnattomasti. Taasen hetkeä myöhemmin huomasimme istuvamme teellä kaulassamme huivit, joita annetaan vain sherpoille. Meidät ikään nimettiin kunnia-sherpoiksi ja toivotettiin tervetulleeksi uudestaan viettämään kanssaan heinäkuussa juhlittavaa vuosijuhlaa, joka kestää vaivaiset kaksi viikkoa. Usemman huulen heiton jälkeen oli aika vetäytyä hotellille. Ilta alkoi pikkuhiljaa laskeutua ja ulkona pimentyä. Kävimme vielä syömässä alakerran ravintolassa jakkipihviä, joka luonnollisesti huuhdeltiin alas paikallisella oluella. Jos joku etu tässä ilmastossa on, niin ainakaan kalja ei lämpene. Mutta nyt on aika sukeltaa peiton alle ja makuupussiin odottamaan mitä uutta ja mielenkiintoista huominen tuo tullessaan.

- Ville

ps. Sjökke muuten kasteli makuupussinsa hajottamalla vesipullon sinne. Voi olla kylmä yö tiedossa.