lauantai 14. tammikuuta 2012

D+ 10-12

Herätys oli Namchessa oli n. 6 ja pakkasta n. -20, sen jälkeen nautimme aamupalan paikallisessa leipomossa. Kantajia ei oltu saatu, joten jouduimme kantamaan omat reppumme (n. 20kg), joiden johdosta homma olikin mielenkiintoista.
Alamäki, joka oli muutama päivä sitten ylämäki, sujui hienoissa ja naurun merkeissä. Saimme alamäki vaiheessa kiinni, ylämäessä pari päivää sitten kuluttamamme pari tuntia, mutta se hyvänolon tunne hupeni siinä vaiheessa kun kävimme nousemaan rinnettä ylös.
Se säkki, joka on selässä, se painaa paljon. Olemme kaikki sitä kantaneet. Kukaan ei pysty sitä ymmärtämään, mikä tuska huutaa perseessä, reisissä ja pohkeissa. Jylhät vuoret ylhäällämme kohoaa koko ajan, ne kuitenkin ovat kuitenkin auringonvalossa, silti kannamme niitä laukkuja ja odotamme toisia tulevaksi mukana.

Matka taittuu näin seuraavat 5-7h ja lopulta saavuimme majapaikkaamme Phakdingiin, jossa otimme huoneet. Siinä vaiheessa jokaisen reidet ja pohkeet huusivat tuskaa. Pari kuppia teetä ja siirtyminen majoitushuoneisiin makuupussin viileään syleilyyn.
Aamu valkeni noin 0700 Phakdingin kyläpahasessa. Kylmää oli, huoneessamme huusi pakkanen. Jokaisen hengitys höyrysi, mutta makuupussin sisällä höyrysi lämmin. Jokaisen halpamatkalaisen jäsenissä tuntui vanhat sotavammat, jotka oli ansaittu aikoinaan vanhoista reissuista. Sidettä siellä, sidettä täällä, polvet teipattuna ja nivusissa vaseliinia, mutta silti kaikki olivat valmiina jatkamaan. "Otammeko laukut selkään vai saammeko kantajat?" Tämä oli päivän kysymysmerkki aamuteen äärellä. Asiaan saattoi myös vaikuttaa edellisillan Reggaebaarissa otetut hyllerömyllerö juomat, jotka olivat ns. ensimmäiset alkoholijuomat jotka oli otettu koko rymänä (nyt nautimme teetä myös muulla kuin pelkällä sokerilla).
Ystävällinen isäntämme kertoi tässä vaiheesa, että saamme kantajat, jolloin kaikki hymähtivät ilosta "nyt on loppumatka helppoa, eihän jäljellä ole kuin 2-3h leppoinen lenkki". Mielessä tietenkin kävi se tosiasia että 25% joukostamme saattoi olla pienessä mahataudissa, josta johtuen totesimme että taivallamme tätä viimeistä etappia noudattaen heikoimman tahtia. Ensimmäiset 5km ehkä menikin hyvin, mutta sen jälkeen jokainen huusi ettemme olisi ikinä saaneet kannettua kassejamme "huono kuntoko?". Missään vaiheessa emme myöntäneet asiaa, vaikka jalat huusivat tuskaa, Luklaa ei näkynyt, tupakkaa paloi ja vettä kului. Siinä vaiheessa kun omat kantajamme ohittivat meidät kassiemme kanssa, totesimme että peli on menetetty, meistä ei tule Sherpoja. Jäimme heistä jälkeen, mutta silti tuska huusi sisällämme "emme voi antaa periksi tätä taistelua!". Nuoruuden raivolla jatkoimme matkaa, ylämäki, alamäki, ylämäki ja vielä kerran ylämäki. Kuulimme lentokoneiden äänet, sisällä heräsi toivo että pääsisimme perille, mutta silti ylämäki jatkui. Vettä kului, toiset söivät suklaata, toiset suolapähkinöitä. Oli lunta, oli jäätä. Jalka toisen eteen, matka väheni. "Näkyikö valot tuolla Luklan?" Ei, koska oli aurinkoinen päivä, kukaan ei nähnyt paikkaa.
Saavuttuamme Luklan portille, joka oli tehty pari sataa vuotta sitten, huokaus jokaisen huulilta tuntui "olimmeko päässet viimein perille?". Tunne oli uskomaton. 2 päivän vaellus takana, yli puolet siitä kantaen omat reppumme, etsien majapaikkaa siltä varalta ettemme pääsisi lentämään Kathmanduun tänä päivänä. Wili rohkeana yritti hoitaa lentolippujamme samalle päivälle, mutta eihän se onnistunut vaan jouduimme ottamaan hotellihuoneet lentokentän vastapuolelta. Tämä ratkaisu oli jalkojemme osalta paras. Muiden levätessä hotellihuoneissa, Wili urheana matkusti ympäri kylää saadaksemme lentoliput Kathmanduun seuraavaksi aamuksi. Edelleen olimme huolissamme 25% jäsenistämme, jolla peräpää huusi kuin varpusparvi.
Jokainen pakkasi laukkujaan ja nautti omasta rauhastaan, lukien kirjaa, käyden paskalla (n. 25% porukasta) ja miettien pääsemmekö tästä jääkaapista seuraavana päivänä. Luotimme kuitenkin Wilin organisaatiokykyyn hoitaa tämä niin, että saamme liput. Ilta kului hyvän illallisen merkeissä, jonka jälkeen kaikki vetäytyivät omiin, jopa hieman lämpimiin huoneisiin. Pikkuhiljaa jokainen halpamatkalainen nukahti omaan makuupussiin, osa kuorsaten osa ei (ehkä n. 50%).

Huone, jossa allekirjoittanut vietti yönsä, joutui heräämään pari kertaa huonekaverin uudelleensyntymisen johdosta. Tämä ei kuitenkaan häirinnyt unta sen enempää, kuin naapurihuoneesta kuuluva vanhan moottorisahan ääni. Kaikkien tällaisten pienten epäselvyyksien joukosta, kuitenkin Wili reippaana tarjoili kaikille vanhaa Jakkia ettemme vaan saisi samaa tautia kuin n. 25% matkaajistamme oli. Laskun maksettuamme siirryimme lentokentälle, johon miltei jouduimme tilaamaan taksin, koska matkaa oli huimat 10m. Laukkujen punnitus, ja turvatarkastus josta tuli taas läpi kaikki sinkoa pienemmät, jopa Sjökken tupakansytytin, joka luokiteltiin kameraksi. Tästä johtuen Sjökke pääsi tupakoimaan paikallisen VIP-tilojen vessaan muutaman kerran. Odottelua, odottelua ja taas kerran odottelua. Emme tiedä, johtuiko se Sjökken tupakanhimosta vai jonkun muun onnettomasta sytytintarvikkeen luovutuksesta, alkoi odotustiloissa leijailla mieto tupakantuoksu. Katselimme ikkunasta paikallisen helikopteriyrittäjän yrityksiä saada kopteria käyntikuntoiseksi. Hyppelimme ruutua, teimme piirileikkejä, olimme jopa piilosta.
Sireeni huusi toiselta puolelta lentokenttää. "Mitä se tarkoittaa, tuleeko sota, onko Kiina hyökännyt? Valtaako Tiibet meidät vanhoine Jakin maitoineen?" Tämän arvailun jälkeen totesimme että lentokenttä on avattu käyttöön. Kaikki odottavat innoistaan, jollekkin saattoi tulla jopa jarrutusjäljet kalsareihin. "Pääsemmekö täältä jääkaapista viimein pois?" Ryhmähali auttoi eteenpäin, tämä sama hali joka auttoi meitä pääsemään yli siitä että Hermannin baari oli suljettu. Toiset että eivät ehkä olleet siihen yhtä innostuneita kuin toiset, mutta silti halpamatkalaisten yhteishenki piti yhtä. Lentokoneen laskeuduttua jokainen hihkui poispääsyn intoa. Odotus olikin ennenaikaista siinä vaiheessa, kun havaitsimme että lentäjät alkoivat syödä jotakin perkeleen nuudelikeittoa lentokoneen vieressä. Paikalliset koiranpurijat koittivat etuilla, jolloin jouduimme käyttämään lievää kyynärpäätaktiikkaa, jonka olimme oppineet jo aikoinaan ulkojääpeleissä. Loppujen lopuksi kaikki päättyi hyvin ja pääsimme koneeseen, jossa Wili koetti taas kerran kuvata videokameralla nousukiitoa (ei tiedä onnistuiko) heti sen jälkeen kun viehättävä lentoemomme oli taas kerran tarjonnut paikallisia makeisia ja pumpulia.
Lento meni samalla vanhalla kaavalla, olet kuin linnanmäen tai särkänniemen vuoristoradassa ja kaikkien heilutusten jälkeen päädyimme Kathmandun kentälle, jossa totesimme että lämpö on edelleen ystävämme.
Neuvottelujen jälkeen, jonka Ville hoisi hienosti, saimme lopulta pienen munakupin johon kaikki joukolla ahtauduimme, sekä saimme kyydin loppujen lopuksi samaan hotelliin, jossa olimme viettäneet aikaa ennen siirtymistä vuoristoon. Huoneen järjestyi heittämällä, jopa parempia kuin aikaisemmin todetut. Sjökke ja Sepi nauttivat pihalla muutaman oluen, siinä vaiheessa kun 25% meistä vietti aikaa vessassa ja toiset 25% päätti tutkia seuraavia lentoja eteenpäin. Saimme kuitenkin kasaan kaikki kannikkaposkiparit ja päädyimme illalliselle paikalliseen ravintolaan, jossa nautimme jälleen kerran jotain mitä emme ennen olleet nauttineet. Kellohan on jo helvetisti, tässä vaiheessa, ja tämä teksti olisi vienyt jo aivan vitusti aikaa, joten Wili kirjoittaa tätä tekstiä Sjökken sanelusta.

PS. Lentolippujen hankkimisen takia jouduimme tukeutumaan Suomeen, suoraan Juhon tuomaan turvaan.
PPS. Sjökkeltä loppui puolessa välissä sanelua kaljat
PPPS. Sepi vetelee agonaalisia
PPPPS. 25% matkalaisista on edelleen vessassa

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti