maanantai 9. tammikuuta 2012

D+5-7 "Via Dolorosa - Kärsimysten tie"

Nettiyhteyden puuttumisen vuoksi, päivityksemme tulee muutaman päivän jäljessä. Olemme kuitenkin vielä hengissä kaikki.

Herätys oli lauantaiaamuna klo:5 ja noin 5.30 aloitimme suunnistamaan kohti Kathmandun lentokenttää luottokuskimme Sandin kyydissä. Oppaamme Bikal oli mukanamme ja hoisi kaikki juoksevat asiat. Seuraamme liittyi vielä Australialaisvahvistus Phil, joka oli matkasta oikein innoissaan. Lentokentällä turvatarkastuksesta olisi tullut läpi kaikki sinkoa pienemmät, niin paljon paikallisia vartijoita kiinnosti. Sitten se alkoi, odottelu ja vielä pikkaisen odottelua, jonka jälkeen odotimme hivenen, koska kenttä oli suljettu kovan sumun vuoksi. Noin 4 tunnin odottelun jälkeen kenttä aukeni ja sitten alkoi tapahtumaan. Ainakaan hidastelusta heitä ei voi syyttää, noin 10 min. kentän aukenemisen jälkeen, ensimmäinen kone oli jo valmis nousukiitoon ja siinä ajassa oli matkustajat kuskattu bussilla koneeseen, sekä kaikki oli valmista. Mekin pääsimme omaan pieneen termospulloomme, jossa oli 16 matkustajapaikkaa. Paikallinen hyvinkin naisellinen lentoemäntämme jakoi kaikille karkkia, että saimme suut makiaksi, sekä pumpulia, jota työnsimme sitten korviimme. En tiedä johtuiko se koneen metelistä vai sitten ettemme kuulisi matkustajien pelonsekaisia kiljahduksia. Lento kesti n. 40 min. ja välillä tuntui, että olimme vuoristoradassa, sen verran se heitteli. Oma jännityksensä tuli sitten kun, aloimme laskeutua Luklaan. Kiitorata on lyhyt, nousee ylämäkeen ja päättyy vuoren seinämään. Tämä saatiin videolle....ehkä. Luklassa nautimme oikein maittavan aamiaisen paikallisessa ravintelissa tai joku prkl teetupa se oli. Täällä tapasimme kantajat. 4 pientä paikallista miestä, (isot kullit, hirveitä panemaan)jotka olivat suunnilleen yhtä pitkiä kuin meidän kassimme. Aamupalan jälkeen patikkamatka kohti Namchea alkoi iloisin mielin. Kävelyä, kävelyä, kävelyä ja vielä kävelyä. Matkalle sattui niin ylämäkiä kuin alamäkiäkin, toiset isompia kuin toiset. Jokainen meistä oli kuin vasikka , joka on laskettu kevätlaitumille, niin hienoja maisemia jokapuolella oli. Vittu, tämä on välikommentti, koska sen verran on jo tullut kirjoitusvirheitä, joita olen korjannut. No niin, jatketaan taas tarinaa. Taukoja pidimme sopivasti, ettei kävely vaan tuntunut liian raskaalta. Vuoria siellä vuoria täällä vuoria jokapuolella, jopas meni hempeilyksi.Aika kului ja kilometrit vierivät, noin 4 tunnin tallustelun, ihastelun, nauramisen ja kiroilun jälkeen saavuimme majapaikkaamme kylään nimeltä Pakhding (?)2625m korkeudessa, jossa meille oli varattu melkein 5 tähden majoitus. Täällä tapasimme myös nämä aikaisemmin mainitut pienet Nepalilaiset kantajamme, joita emme olleet nähneet Luklasta lähtömme jälkeen, sen verran vauhdikkaasti he olivat noin 20 kiloisten laukkujemme kansa painelleet.
Majapaikan tähtiluokituksesta ei puuttunut kuin kaikki. Huoneet olivat sellaisia lautarakennelmia, joihin ei jäänyt pieru pyörimään. Tuuletus toimi oikein mainiosti, jopa niin mainiosti että lautojen välistä näkyi ulos. Ai lämmitys, mikä se on? Aivan yliarvostettua, niinkuin myös lämmin vesi. Jokatapauksessa ruoka oli hyvää ja palvelu pelasi. illalla sitten suuressa ruokailutilassa sijaitsevaan kaminaan laitettiin tuli, jonka ääressä jokainen sai kuivatella paitojaan ja jutuskella mukavia tai sitten vain vittuilla muille jos siltä tuntui.Samassa paikassa majoittui porukkaa, Norjasta, Tanskasta, Espanjasta, Suomesta (me) ja tietenkin Austarilan vahvistus Phil, jolle olin jo koko kävelymatkan soittanut suutani, koska hän oli niin jännittynyt matkasta. Kerroin mm. että hän tulee jäädyttämään perseensä vuorilla niin pahasti, että hänelle tulee siirrännäisperse ja se on valkoisen miehen ahteri. Philhän on tumma mies. Tämä lausahdus herätti sellaisen naurun, että kaikki, jopa oppaamme joutui pysähtymään ja vetämään henkeä. Anyway, illalla tuossa 8 maissa juotuamme n. 9 litraa teetä (kyllä, luit aivan oikein, siis pelkkää teetä) jokainen alkoi olla jo sen verran levottomassa kunnossa, pitkän päivän jälkeen, että päätimme yksissä tuumin vetäytyä hienoihin soluhuoneisiimme. Minulla oli suuri kunnia jakaa huone veli Sepin kanssa ja laitoimme nuoremmat samaan huoneeseen kikattamaan. Äänieritys huoneissa oli kuitenkiin sellainen, että pystyimme aivan mainiosti laulamaan pari yhteislaulua ja kertomaan kovaankin ääneen iltasatuja, jotka eivät vältämättä olleet lasten korville. Pikkuhiljaa yksi höpönassu toisensa jalkeen nukahti kukin omassa tai kaverin makuupussissa.

Seuraavana aamuna herätys klo:7 oikein raikkaassa huoneessa, jossa oli pakkasta aivan yhtäpaljon kuin ulkonakin. Tavarat kasaan ja alakertaan aamupalalle ja muutamalle kupilliselle teetä. Saattelimme kantajamme taas taipaleelle ja ennen lähtöä annoimme heille Turku t-paidat, joista he ihan silminnähden liikuttuivat. Eivät uskoneet, että annoimme heille jotain. Pojat laittoivat paidat päälle, laukkumme selkään ja lähtivät taipaleelle. Tässä vaiheessa ajattelimme, että näitä miehiä emme enään näe kuin ennen iltaa ja Namchea, mutta toisin kävi. Saimme jossain vaiheessa 2 heistä kiinni ja matkasimme sitten saamaa tahtia aina niin pitkään ennenkuin he päättivät lähteä omille teilleen. Tiesimme aamulla lähtiessä, että päivästä tulee rankka, mutta emme voineet aavistaakaan kuinka rankaksi se lopulta muuttui, mutta siitä pikkasen tuonnenpana.
Kävelymme siis alkoi aamulla raikkaassa pakkassäässä ja jokaisella oli päällä mitä oli parhaaksi katsonut. Hyvillä mielin jokainen laittoi jalkaa toisensa eteen ja maisemat muuttuivat kokoajan upeammiksi. Monta kertaa matkan aikana totesimme, että tämä on kaunein paikka missä olemme milloinkaan olleet. Kävely oli taas nousua ja laskua ensimmäiset 3 tuntia. Allekirjoittanut ei malttanut jättää Philiä rauhaan, vaan jatkoin sitä pientä vinoilua, minkä olin jo eilen aloittanut. Jouduimme välillä pysähtymään tarkastuspisteille ja oppaamme Bikal näytti ns. kulkulupamme vartijoille, jotka kirjasivat meidät vihkoihinsa. Pysähtelimme aina välillä pienissä kylissä, joista täydensimme vesivarastojamme. Matkan aikana ilman lämpötilakin alkoi mukavasti nousemaan ja matkaajilta vaatteet väheni sitä mukaan. Noin 2800 metrin korkeudessa pidimme lounastauon, jonka jälkeen alkoi kaikkien nousujen nousut. Loppumatka Namcheen tulisi olemaan pelkää nousua. Tässä vaiheessa mietimme, että kyllä se siitä, mutta hymy alkoi jossain vaiheessa hyytymään. Nousua nousua nousua ja nousua. Jokaisella alkoi matkan rasitus näkymään ja ennenkaikkea tuntumaan. Vauhti alkoi olemaan sellaista, että 5-10 askelta ja tauko. Nousut muuttuivat yhä jyrkemmiksi, eikä huumoria enään jostain kumman syystä ollutkaan. Vielä vähemmän asiaa helpotti se, että oppaamme sanoi, ettei tätä hauskuutta enään kestä kuin vaivaiset 1,5 - 2 tuntia. Askel alkoi kummasti kaikilla lyhentyä ja puuskutus muistutti lähinnä hengästynyttä ajokoiravaljakkoa. Matkan oli kuitenkin jatkuttava, koska tuskin he kylää meidän takia siirtäisivät lähemmäksi. Ei muuta kuin jalkaa toisen eteen ja jokainen tunsi sen tuskan, joka tuntui reisissä, pohkeissa ja perseessä.
Koska jokainen tietää kuinka paljon rakastan ja tykkään suklaasta niin arvaahan sen, että energia jossain vaiheessa loppui. Viimeinen nousu oli sitten aivan yhtä helvettiä, ei energiaa, vesi ei imeytynyt kehoon enään, vaatteet märkänä, ilma kylmeni ja lunta alkoi satamaan. Kylän valot siinsivät jo silmissä, mutta samalla tuntui että silmissä myös mustenee. Jokainen askel oli yhtä tuskaa ja itsensä oli pakotettava liikkeelle. Huomasin joka tauolla, joita loppumatkasta oli lähes joka toisen askeleen jälkeen, että minulla oli hypotermia. En pystynyt enään keskittymään mihinkään muuhun kuin, että saan itseni liikkeelle. Lopulta 7 tunnin vaelluksen jälkeen saavuimme Namche Bazariin 3440 m ja olimme saavuttaneet määränpäämme. Ville puuskutti, Sepi huohotti, Wili tuskaili ja itse kiroilin. Meille oli taas varattu majapaikka, joka oli samantapainen teetupa kuin edellisenä yönäkin, joskin huoneet olivat hivenen paremmat, ei ehkä lämpimämmät, mutta ei ainakaan seinistä näkynyt läpi.Allekirjoittanut oli tässä vaiheessa sen verran alilämpöinen, ettei tahtonut saada märkiä vaatteita pois päältä, saati kömmittyä makuupussiin. Sepi ja Ville auttoivat pussiin ja hautasivat vilttien alle, jossa tärisin kuin maatiepora. Pojat kävivät vaatteet vaihdettuaan tekemässä nopean silmäyksen seuraavien päivien asuinkyläämme ja menivät ruokasaliin istuskelemaan, sekä pohtimaan kuinka huonossa kunnossa olisin. Hetken kuluttua olikin jo illallisen aika ja tilaus toimitettiin samlla vanhalla kaavalla, eli maistetaan taas jotain uutta. Ystävällisesti he tilasivat samanlaisen jonkun vesipuhveliannoksen minullekin ja Sepi pinkaisi huoneeseen kyselemään josko kykenisin syömään. Noin litra kuumaa teetä ja tukeva illallinen voi muuttaa olotilaa kummasti ja vointi kohenikin ihan silmissä, joskin lievää palelua olikin vielä havaittavissa. Illallisen jälkeen jokainen alkoikin olla jo valmis yöpuulle erityisen raskaan päivän jälkeen ja odottamaan seuraavaa päivää. Seuraavana aamuna ei olisi pakollista herätystä ja jokainen saisi nukkua niin pitkään kuin vain haluaisi.

Aamu valkeni kylmänä ja meidän huoneessa olikin ikkuna mennyt yönaikan jäähän sisäpuolelta hengityshöyrystä johtuen.Itse heräsin noin puolen 8 aikoihin, jolloin ehtisin toivottamaan hyvää matkaa Philille, Norjalaiselle Magnukselle ja Tanskalaiselle Nikolaille, jotka kaikki jatkoivat matkaa kohti Base campia. Wili laahusti täristen kohta perässä ja nautimme muutaman kupin kuumaa teetä odotellen Sepin ja Villen heräämistä.Olimme jo edellisenä iltana päättäneet, että kyselemme paikallisista hotelleista huoneiden hintoja ja jos jonkun mukavan majapaikan löytäisimme, niin raahaisimme perseemme ja tavaramme sinne. Kun viiimeisetkin jäsenet malttoivat herätä ja kontata ulkoilmaan, suoritimme kylä katsauksen ja hotellitarjonnan. Uudeksi majapaikaksi valikoitui iso ja suht hieno kivinen hotelli, jossa meidän lisäksi on peräti 2 muuta asukasta. Hotellissa on kerroksia 3 ja lämmityksestä ei tietoa. Plussaa kuitenkin se, että jokaisessa huoneessa on länsimainen wc ja jopa suhku, johon hotellinpitäjä lupasi jopa saada jollain ilveellä lämmintä vettä. Hinta tietenkin pikkaisen kovempi, tuollainen 10 kertainen edelliseen paikkaan, mutta kunnon wc ja ehkä jopa lämmin tai edes haalea suihku vei voiton. Kylähän sijaitsee rinteellä, joten rappusia ja askelmia riittää, ettei vaan liian helpolla päästäisi ja unohdettaisi, mitä kiipeäminen olisi. Tavarat vanhasta paikasta kantoon ja kohti uutta hotellia, joka sijaitsee melkein ihan vieressä, mutta muutamia askelmia joutui kuitenkin ottamaan niin ylös kuin alaskin. Päädymme myös uuteen huonejakoon ja ns. kuorsaajat Wili ja Sepi sijoitettiin samaan jääkaappiin, joita huoneemme ovat. Seuraavana ohjelmassamme olikin ruokapaikan etsintä, koska täällä ei ole sesonkiaika,jouduimme harmiksemme toteamaan, että paljon odottamamme Hermannin baari tai joku bakery oli kiinni. Saattoi siinä joltakulta pieni itkukin päästä ja ryhmähali tuli tarpeeseen. Nopeasti siitä toivuttuamme löysimme Namche bakeryn, josta nenäämme leijailikin ei paskan vaan paistetun leivän ja pullien tuoksu. Pieneen oviaukkoon tuli ruuhkaa kun 4 seikkailijaa koetti samaanaikaan mahtua sisälle. Ei muuta kuin tilaamaan, ensimmäiseksi iso kannu teetä pöytää ja menua tutkimaan. Olimme jo sopineet aikaisemmin, kun rinteelle saavumme nautimme pizzat sen kunniaksi ja kyllähän sieltä jokaiselle suunmakuinen pizza löytyikin. Kylläisenä ja tyytyväisenä suoriduimme katsastamaan muutamaa ns. rihkamapuotia, jotka ovat auki ja tuumaamaan seraavaa siirtoa. Wili päätti mennä huoneeseen siirtämään tietokoneelle valokuvia, joita hän on napsinut noin 600 kpl. Sepi ja Ville lähtivät etsimään meille sopivaa laskurinnettä jostainpäin ja itse istuuduin paikallisen kahvilan terassille nauttimaan yllätys yllätys teetä ja katselemaan vuorenrinteitä, sekä pohdiskelemaan elämäntarkoitusta. Sepi ja Ville saapui takaisin hymy korvissa, sillä he olivat löytäneet rinteen toiselta puolelta oikein mainion laskupaikan, jossa olivat samalla keskustelleet paikallisen armeijan korpraalin kanssa. Tämä oli kertonut, että armeija on palkka-armeija, jossa sitoudut siihen vain ja ainoastaan 16 vuodeksi. Hänen seuraavan 3 vuoden sijoituspaikka on tuolla nyppylän huipulla 3500 m korkeudessa ja vapaata on 30 pv vuodessa. ( pitäisiköhän tuo Suomen ns. kirjekurssiarmeija organisoida uudestaan ). Illalla siis ohjelmassa kelkkojen kasausta ja valmistautumista huomiseen mäenlaskuun, sitä vartenhan tänne olemme tulleet. Paikallisessa kahvilassa pari kuumaa kaakaota, johon seikoitimme hivenen jallua (jokunen hassu pullo mukana) ja paskan puhumista. Aamuisinhan olemme nauttineet koko reissun ajan pienet vodkaryypyt, jolla olemme pitäneet pelätyn jalla jallan poissa. Ostimme myös paikallisesta marketista pienen pullon paikallista rommia, joka kuitenkaan ei saanut keskuudessamme mitään hirveän suurta suosiota, eikä olisi voittanut levyraatia edes Jukka Virtasen äänillä. Pimeä tulee nopeaan ja tuossa 5 maissa ei ulkona tarvitse ilman taskulamppua liikkua. Aika kömpiä hotelliin ja kylmiin huoneisiin, käydä hotelliin ravintolassa syömässä, jossa pakkasta ja kasata kelkat. Ottaa suihku, jos lämmintä vettä tulee ja kömpiä makuupusseihin lämmittelemään. Ehkä pienet jaloviinapaukut, naureskelua, todella huonoja juttuja ja unta palloon, että huomenna jaksaa raahata kelkkoja aika mukavaa rinnettä ylös, jossa taas kerran jalat testataan ja sitten vain vauhtia. Ehkäpä joku meistä on vielä siinä kunnossa, että pystyy tänne kirjoittamaan laskun tuloksista ja sen jälkeisistä tunnelmista.

-Sjökke-

1 kommentti:

  1. Heippa,

    Hienoa,että olette hengissä vaikka sitten kylmänäkin. Olimme jo Maran kanssa huolestuneita, kun teistä ei alkanut kuulua. Tsemppiä teille kaikille ja Sepi muista Pirjon lämpimät sukat!!

    Mara ja pirre

    VastaaPoista