Torstaiaamu valkenee aurinkoisena. Nyt jo noin 100%:lla suolisto ilmoittaa kosteusprosentin olevan koholla. Kaikesta huolimatta viimeinen intialainen aamiainen kohti naamaria ja vielä vahvennettuna. Seuraavaksi huoneiden luovutus ja taksi alle paikallisen Carlos Saintzin ohjastamana. Edelliskerrasta viisastuneena olimmekin varanneet lennot Goan kentältä kohti Mumbaita. Emmehän haluaisi istua köröttää autossa enää sitä "Sepin puolituntista", joka hovissa olikin muuttunut kolmeentoista tuntiin. Nyt siis vaivaisen kolmen vartin köröttelyn jälkeen saavuttiin Dabolimin lentokentälle Panjimin kaupungin liepeille. Tuttuun ja niin tyypilliseen intialaiseen tapaan oli lento taasen myöhässä, tosin tällä kertaa vain vaivaisen tunnin. Sinällään nyt olisi ollut mahdollisuus vaikka pidempäänkin odotteluun, koska olimme varanneet seuraavat lennot vasta aamuyölle. Kokonaisuutena toiminta Goan kentällä eteni suhteellisen vaivattomasti ja lento numero seistemän kohti Mumbaita pääsi käyntiin.
Jottei Mumbai taaskaan olisi osoittanut helppouttaan ilmeni taas tuo tuttu byrokraattinen ongelma, kaikesta täytyy olla mustaa valkoisella. Mumbain kotimaan terminaalista kulkee suora bussiyhteys kansainväliseen terminaaliin, mutta jotta kyseisellä kulkuneuvolla on oikeutettu matkustamaan pitää pystyä todistamaan jatkolentonsa. Tuttuun tapaan ja luottaen omiin kokemuksiin meillä mitään tulosteita ollut. Hyvin lyhyen hetken ja lähes hermostumisen jälkeen päädyttiin ottamaan taksi alle ja suhaamaan seuraavaan kohteeseen. Koska matkaa oli vaivaiset seitsemän kilometriä todettiin minkä tahansa nelipyöräisen kelpaavan kyydiksi. Ja sitä saa mitä tilaa. Kulkuneuvoksi valikoitui osittain vahingossa se kaikkei vanhin ja huonokuntoisin, "mikä-lie-paikallinen-automerkki", jolla sitten lähdettiin seikkailemaan keskelle kiireistä kaupunkia. Kun koslaan lyötiin kuskin lisäksi noin 400 kiloa lihaa ja 100 kiloa tavaraa voi kuvitella mitä on jousituksesta jäljellä ja minkä nautinnon tuo ahdas koppero voikaan luodan matkaajissamme. Oman jännistyksensä toi ralliin se, että matkatavarat oli lastattu katolle ja "sidottu" yhdellä 1,5 metrisellä rispaantuneella köyden kuvatuksella. Kaikesta huolimatta tavaroineen päivineen pääsimme kentälle. Täynnä onnistumisen riemua lähdimme askeltamaan kohti lentokentän sisäänkäyntiä, jossa kuitenkin saimme taas todeta kuinka helppoa ja vaivatonta omatoimimatkaaminen on. Portilla vartija ilmoitti ystävällisen asiallisesti, että kentälle ei ole asiaa ilman matkalippuja. Sinänsä mielenkiintoinen käänne, koska matkalippummehan olivat lunastettavissa lentokentältä ja ainoa todiste varatuista lennoista matkajohtajan sähköpostissa. Ei muuta kuin miettimään mistä saamme kyseisen tositteen paperille. Kaiken komeuden kruunaa se, että kyseinen päivä Intiassa oli joku itsenäisyyspäivä tahi muu vastaava, jonka seurauksena ei nettikahvilat olleet avoinna. Lentokenttävirkailijan ohjeistuksella Sjökke hyppäsi Tuk-Tukin kyytiin ja päräytti kylille. Tunnin kuluttua saapuu matkajohtajamme tulosteiden kera takaisin lähtöruutuun. Oli sitten löytänyt jonkin paikallisen matkatoimiston, josta lyhyen "neuvonpidon" jälkeen oli päässyt hyödyntämään data-nörtin lahjojaan. Paperit kädessä uusi yritys portille ja edelleen kieltävä päätös. Terminaaliin saa uuden ohjeistuksen mukaan astua vasta kolme tuntia ennen lennon lähtöä. Ja taas alkoi raksutus päässä, mitä seuraavaksi. Onneksi eräs virkailija osoittaa meille terminaalista alueen, jolla voisimme viettää seuraavat kaksitoista tuntia. Mumbain jouhevuuden havaiten ei juuri tee mieli lähteä terminaalia edemmäs seikkailemaan. Jokainen kohdallaan alkoi tuota aikaa tuhlaamaan parhaaksi olettamallaan tavalla. Osa luki, joku oli koneella yrittäen saada nettiyhteyttä ja lopun edestä yritettiin torkkua erittäin epämukavilla lentokenttäpenkeillä. Jossain kohtaa yötä meni matkalaisilta käpy ja päädyttiin tekemään "mustalaisleiri" yhteen kulmauksista. Makuupussit leviäksi ja unta kuulaan sen mitä vielä ehti.
Perjantai aamu alkaa niinkin aikaisin kuin kello kaksi aamuyöllä. Taas kerätään leiri kokoon ja lähdetään suunnistamaan kohti porttia ja kokeilemaan josko nyt olisi onni myötä. Pienehkön hampaiden kiristyksen ja suomalaisten voimasanojen siivittämänä pääsimme kuin pääsimmekin sisälle terminaaliin. Ja mikä sen varmempaa, kuin että lennot ovat jälleen myöhässä. Tosin nyt esiintynyt kahden tunnin myöhästyminen ei juuri hermoja kiristänyt, olimmehan varanneet vaihtoon tuplasti tuon ajan. Odotusaikaa ihanasti lyhensi, kun huomasimme terminaalista löytyvän KFC-ravintolan. Ei siis tarvinnut pidempää miettiä aamupala vaihtoehtoja. Tätä kirjoittaessa Sjökke taustalla muistelee kuinka suuren nautinnon voikaan yksi pieni kanahampurilainen siivitettynä muutamalla kanapalalla tuottaa aikuiselle miehelle. Koneeseen päästyämme alkaa jokaisen kannikkaposkiparin silmäluomet lurpahtaa. Liekö vaikuttanut aikaisempien öiden heikko uni ja erityisenkin maittava aamianinen (toim. huom. pari viimeistä lausetta kirjoitettu Sjöken sanelusta).
Seistemän tunnin lennon jälkeen on aika laskeutua Istanbulin kansainväliselle lentokentälle. Kenttähenkilöstön hymyt oli mitä muikeimmat, kun neljä halpamatkalaista tulee ulos koneesta shortseissa ja rantasandaaleissa sään ollessa Istanbulissa lumisateinen ja noin seitsemän astetta pakkasella celsiuksen taulukon mukaan (19,4°F). Eipä muuta kuin uutta lentoa metsästämään, jonka lähtöön oli pari tuntia Ainakin näin kuvittelimme. Liekö lennonjohdossa ollut joku Sepin sukulainen, mutta pari tuntia muuttui seitsemäksi koneen ollessa myöhässä viisi tuntia. Sori vaan Sepi. Jatkuvalla puhelin kontaktilla Suomeen pyrittiin samalla selvittämään ja tiedottamaan mahdollista saapumista. Olihan Juho ja Esko varanneet jo saunapaikan paluutamme silmälläpitäen. Samalla saimme tietää Istanbulissa olevan kerran vuoteen sattuva lumimyrsky, jota ikkunasta ei kyllä näkynyt. Saatettiinpa siinä kentällä muutama paikallinen olutkin maistella. Tuopin iso koko ei kompensoinut kallista hintaa ja paskaa makua. Jottei kansakunta joutuisi elämään kyseisen paskalitkun kanssa päätimme ottaa ihan santsi kierroksenkin. Kun tuo jonnin verran pitkä odotus saatiin taitettua oli aika siirtyä koneeseen ja kokeilla josko päästäisiin jatkamaan matkaa. Koneen portilla kaikille matkaajille pahoitteluna Istanbulin säästä annettiin pieni purkki limonaadia ja vielä eineen verran pienempi sämpylä. Sehän se varmaan korvaakin menetetyt viisi tuntia. Aiempien laskelmiemme mukaan olisi meidän tullut tässä kohtaa jo istuksia saunassa. Tosin vielä enemmän harmittaa niitä, joiden lennot oli siltä päivältä peruttu. Olihan koneemme ensimmäisiä sinä päivänä kentältä nousseita. Seuraavat kolme tuntia taittui lentokoneessa syvän horroksen vallassa. Lieko yksi nukuttaja ollut lennon alussa napattu screwdriver-merkkinen drinkki. Taisipa muutkin kanssa matkustajat jonkinmoisen puudutteen alleen ottaa. Torkkuipa allekirjoittanut siinä määrin, että velipontevat päättivät ettei kukaan meistä syö päivällistä. Perusteluksi tälle velikullat antoivat ymmärtää, että lihapitoiset eineet oli menneet jo parempiin suihin ja jäljelle jäi vain kasvisvaihtoehtoja. Sinänsä hämmentävää, kun olin juuri aiemmin katsonut ruokalistaa, johon oli painettuna vaihtoehdot liha ja kana. Hyvät vegaaniystäväni, joita varmaan löytyykin, näin ollen kanahan luokitellaan kasvikseksi. Eipä siinä. Eipä se ruoka varmaan olisi maistunutkaan illalla yhdeksän aikaan kun aiemmasta appeesta oli aikaa vierähtänyt jo ainakin kellon kierto. Poislukien tietysti jo aiemmin mainitsemani sämpylä, joka varmaan vieläkin hampaankolossa kummitteli.
Laskeutuminen Helsinki-Vantaalle olikin varmaan matka ensimmäinen osio, joka onnistui ilman minkäänlaisia kommervenkkejä. Passintarkastus oli lähinnä läpikävely, jota edesauttoi EU:n kansalaisille varattu tarkastuslinja. Samanaikaisesti kamelinratsastajat ja muut ulkomaaneläjät jonottivat omaan hiukkasen intensiivisempään syyniin. Hetken odottelun jälkeen saimme laukut hihnalta ja aloimme siirtyä kohti ulko-ovea. Oven jo häämöttäessä edessämme astui eteemme lauma sinisen virkapuvun omaavia henkilöitä, jotka johdatti meistä jokaisen omalle tarkastuspisteelleen. Nopea läpivalaisu kasseihin ja tarkempi analyysi sisällöstä purkamalla kassien sisällöt tiskille. Tilanteesta selvittiin kuitenkin hurtilla huumorilla ja matkanjohtajan supliikilla tavalla suostutella viranomaisia. Epäselväksi kuitenkin vielä jäi, miksi 25% käveli tarkastuksen jälkeen varovasti askeltaen.
Aulassa meitä jo olikin vastassa hovikuskimme Juho. Hän ystävällisti oli varannut virvokkeita kulkuneuvoomme, joiden turvin matka taittuisi saunan lämpöön ja ystäviemme valmistelevien herkkujen ääreen. Paikaksi olivat Juho ja Esko varanneet Liedon Riistamiesten mökin ja siellä meitä jo odottelikin iloinen vastaanottokomitea myöhäisestä ajankohdasta riippumatta. Olihan kello tuossa kohtaa jo yli puolen yön.
Seuraavat pari vuorokautta menikin sitten hieman hämärissä merkeissä nauttien niin hyvästä ruusta, juomasta kuin paikalla vierailleista ystävistä. Kun tätä blogia kirjoitan on sunnuntai aamu. Kaikki muistikuvat viimeisiltä 48 tunnilta eivät ole kaikilta hetkiltä aivan kirkkaat. Tästä johtuen jos ja kun kaikki mitä on sattunut ja tapahtunut ei ajaudu tähän tekstiksi, voi siitä syyttää Juho ja Eskoa. He kun olivat varustelleet mökin sellaiseen kuntoon, että jalkapallojoukkue ei muistaisi mitään kyseisestä ajankohdasta. Tarkempia muistikuvia selvitellään lähipäivien aikana, jolloin luodaan taas uutta verbaalista tulvaa teidän lukijain iloksi. Sitä odotellessa.
Nyt menee ääni... toivottavsti kohta kuvakin.
-Ville (faktoja tarkistamassa pastori Sjöman)
Jottei Mumbai taaskaan olisi osoittanut helppouttaan ilmeni taas tuo tuttu byrokraattinen ongelma, kaikesta täytyy olla mustaa valkoisella. Mumbain kotimaan terminaalista kulkee suora bussiyhteys kansainväliseen terminaaliin, mutta jotta kyseisellä kulkuneuvolla on oikeutettu matkustamaan pitää pystyä todistamaan jatkolentonsa. Tuttuun tapaan ja luottaen omiin kokemuksiin meillä mitään tulosteita ollut. Hyvin lyhyen hetken ja lähes hermostumisen jälkeen päädyttiin ottamaan taksi alle ja suhaamaan seuraavaan kohteeseen. Koska matkaa oli vaivaiset seitsemän kilometriä todettiin minkä tahansa nelipyöräisen kelpaavan kyydiksi. Ja sitä saa mitä tilaa. Kulkuneuvoksi valikoitui osittain vahingossa se kaikkei vanhin ja huonokuntoisin, "mikä-lie-paikallinen-automerkki", jolla sitten lähdettiin seikkailemaan keskelle kiireistä kaupunkia. Kun koslaan lyötiin kuskin lisäksi noin 400 kiloa lihaa ja 100 kiloa tavaraa voi kuvitella mitä on jousituksesta jäljellä ja minkä nautinnon tuo ahdas koppero voikaan luodan matkaajissamme. Oman jännistyksensä toi ralliin se, että matkatavarat oli lastattu katolle ja "sidottu" yhdellä 1,5 metrisellä rispaantuneella köyden kuvatuksella. Kaikesta huolimatta tavaroineen päivineen pääsimme kentälle. Täynnä onnistumisen riemua lähdimme askeltamaan kohti lentokentän sisäänkäyntiä, jossa kuitenkin saimme taas todeta kuinka helppoa ja vaivatonta omatoimimatkaaminen on. Portilla vartija ilmoitti ystävällisen asiallisesti, että kentälle ei ole asiaa ilman matkalippuja. Sinänsä mielenkiintoinen käänne, koska matkalippummehan olivat lunastettavissa lentokentältä ja ainoa todiste varatuista lennoista matkajohtajan sähköpostissa. Ei muuta kuin miettimään mistä saamme kyseisen tositteen paperille. Kaiken komeuden kruunaa se, että kyseinen päivä Intiassa oli joku itsenäisyyspäivä tahi muu vastaava, jonka seurauksena ei nettikahvilat olleet avoinna. Lentokenttävirkailijan ohjeistuksella Sjökke hyppäsi Tuk-Tukin kyytiin ja päräytti kylille. Tunnin kuluttua saapuu matkajohtajamme tulosteiden kera takaisin lähtöruutuun. Oli sitten löytänyt jonkin paikallisen matkatoimiston, josta lyhyen "neuvonpidon" jälkeen oli päässyt hyödyntämään data-nörtin lahjojaan. Paperit kädessä uusi yritys portille ja edelleen kieltävä päätös. Terminaaliin saa uuden ohjeistuksen mukaan astua vasta kolme tuntia ennen lennon lähtöä. Ja taas alkoi raksutus päässä, mitä seuraavaksi. Onneksi eräs virkailija osoittaa meille terminaalista alueen, jolla voisimme viettää seuraavat kaksitoista tuntia. Mumbain jouhevuuden havaiten ei juuri tee mieli lähteä terminaalia edemmäs seikkailemaan. Jokainen kohdallaan alkoi tuota aikaa tuhlaamaan parhaaksi olettamallaan tavalla. Osa luki, joku oli koneella yrittäen saada nettiyhteyttä ja lopun edestä yritettiin torkkua erittäin epämukavilla lentokenttäpenkeillä. Jossain kohtaa yötä meni matkalaisilta käpy ja päädyttiin tekemään "mustalaisleiri" yhteen kulmauksista. Makuupussit leviäksi ja unta kuulaan sen mitä vielä ehti.
Perjantai aamu alkaa niinkin aikaisin kuin kello kaksi aamuyöllä. Taas kerätään leiri kokoon ja lähdetään suunnistamaan kohti porttia ja kokeilemaan josko nyt olisi onni myötä. Pienehkön hampaiden kiristyksen ja suomalaisten voimasanojen siivittämänä pääsimme kuin pääsimmekin sisälle terminaaliin. Ja mikä sen varmempaa, kuin että lennot ovat jälleen myöhässä. Tosin nyt esiintynyt kahden tunnin myöhästyminen ei juuri hermoja kiristänyt, olimmehan varanneet vaihtoon tuplasti tuon ajan. Odotusaikaa ihanasti lyhensi, kun huomasimme terminaalista löytyvän KFC-ravintolan. Ei siis tarvinnut pidempää miettiä aamupala vaihtoehtoja. Tätä kirjoittaessa Sjökke taustalla muistelee kuinka suuren nautinnon voikaan yksi pieni kanahampurilainen siivitettynä muutamalla kanapalalla tuottaa aikuiselle miehelle. Koneeseen päästyämme alkaa jokaisen kannikkaposkiparin silmäluomet lurpahtaa. Liekö vaikuttanut aikaisempien öiden heikko uni ja erityisenkin maittava aamianinen (toim. huom. pari viimeistä lausetta kirjoitettu Sjöken sanelusta).
Seistemän tunnin lennon jälkeen on aika laskeutua Istanbulin kansainväliselle lentokentälle. Kenttähenkilöstön hymyt oli mitä muikeimmat, kun neljä halpamatkalaista tulee ulos koneesta shortseissa ja rantasandaaleissa sään ollessa Istanbulissa lumisateinen ja noin seitsemän astetta pakkasella celsiuksen taulukon mukaan (19,4°F). Eipä muuta kuin uutta lentoa metsästämään, jonka lähtöön oli pari tuntia Ainakin näin kuvittelimme. Liekö lennonjohdossa ollut joku Sepin sukulainen, mutta pari tuntia muuttui seitsemäksi koneen ollessa myöhässä viisi tuntia. Sori vaan Sepi. Jatkuvalla puhelin kontaktilla Suomeen pyrittiin samalla selvittämään ja tiedottamaan mahdollista saapumista. Olihan Juho ja Esko varanneet jo saunapaikan paluutamme silmälläpitäen. Samalla saimme tietää Istanbulissa olevan kerran vuoteen sattuva lumimyrsky, jota ikkunasta ei kyllä näkynyt. Saatettiinpa siinä kentällä muutama paikallinen olutkin maistella. Tuopin iso koko ei kompensoinut kallista hintaa ja paskaa makua. Jottei kansakunta joutuisi elämään kyseisen paskalitkun kanssa päätimme ottaa ihan santsi kierroksenkin. Kun tuo jonnin verran pitkä odotus saatiin taitettua oli aika siirtyä koneeseen ja kokeilla josko päästäisiin jatkamaan matkaa. Koneen portilla kaikille matkaajille pahoitteluna Istanbulin säästä annettiin pieni purkki limonaadia ja vielä eineen verran pienempi sämpylä. Sehän se varmaan korvaakin menetetyt viisi tuntia. Aiempien laskelmiemme mukaan olisi meidän tullut tässä kohtaa jo istuksia saunassa. Tosin vielä enemmän harmittaa niitä, joiden lennot oli siltä päivältä peruttu. Olihan koneemme ensimmäisiä sinä päivänä kentältä nousseita. Seuraavat kolme tuntia taittui lentokoneessa syvän horroksen vallassa. Lieko yksi nukuttaja ollut lennon alussa napattu screwdriver-merkkinen drinkki. Taisipa muutkin kanssa matkustajat jonkinmoisen puudutteen alleen ottaa. Torkkuipa allekirjoittanut siinä määrin, että velipontevat päättivät ettei kukaan meistä syö päivällistä. Perusteluksi tälle velikullat antoivat ymmärtää, että lihapitoiset eineet oli menneet jo parempiin suihin ja jäljelle jäi vain kasvisvaihtoehtoja. Sinänsä hämmentävää, kun olin juuri aiemmin katsonut ruokalistaa, johon oli painettuna vaihtoehdot liha ja kana. Hyvät vegaaniystäväni, joita varmaan löytyykin, näin ollen kanahan luokitellaan kasvikseksi. Eipä siinä. Eipä se ruoka varmaan olisi maistunutkaan illalla yhdeksän aikaan kun aiemmasta appeesta oli aikaa vierähtänyt jo ainakin kellon kierto. Poislukien tietysti jo aiemmin mainitsemani sämpylä, joka varmaan vieläkin hampaankolossa kummitteli.
Laskeutuminen Helsinki-Vantaalle olikin varmaan matka ensimmäinen osio, joka onnistui ilman minkäänlaisia kommervenkkejä. Passintarkastus oli lähinnä läpikävely, jota edesauttoi EU:n kansalaisille varattu tarkastuslinja. Samanaikaisesti kamelinratsastajat ja muut ulkomaaneläjät jonottivat omaan hiukkasen intensiivisempään syyniin. Hetken odottelun jälkeen saimme laukut hihnalta ja aloimme siirtyä kohti ulko-ovea. Oven jo häämöttäessä edessämme astui eteemme lauma sinisen virkapuvun omaavia henkilöitä, jotka johdatti meistä jokaisen omalle tarkastuspisteelleen. Nopea läpivalaisu kasseihin ja tarkempi analyysi sisällöstä purkamalla kassien sisällöt tiskille. Tilanteesta selvittiin kuitenkin hurtilla huumorilla ja matkanjohtajan supliikilla tavalla suostutella viranomaisia. Epäselväksi kuitenkin vielä jäi, miksi 25% käveli tarkastuksen jälkeen varovasti askeltaen.
Aulassa meitä jo olikin vastassa hovikuskimme Juho. Hän ystävällisti oli varannut virvokkeita kulkuneuvoomme, joiden turvin matka taittuisi saunan lämpöön ja ystäviemme valmistelevien herkkujen ääreen. Paikaksi olivat Juho ja Esko varanneet Liedon Riistamiesten mökin ja siellä meitä jo odottelikin iloinen vastaanottokomitea myöhäisestä ajankohdasta riippumatta. Olihan kello tuossa kohtaa jo yli puolen yön.
Seuraavat pari vuorokautta menikin sitten hieman hämärissä merkeissä nauttien niin hyvästä ruusta, juomasta kuin paikalla vierailleista ystävistä. Kun tätä blogia kirjoitan on sunnuntai aamu. Kaikki muistikuvat viimeisiltä 48 tunnilta eivät ole kaikilta hetkiltä aivan kirkkaat. Tästä johtuen jos ja kun kaikki mitä on sattunut ja tapahtunut ei ajaudu tähän tekstiksi, voi siitä syyttää Juho ja Eskoa. He kun olivat varustelleet mökin sellaiseen kuntoon, että jalkapallojoukkue ei muistaisi mitään kyseisestä ajankohdasta. Tarkempia muistikuvia selvitellään lähipäivien aikana, jolloin luodaan taas uutta verbaalista tulvaa teidän lukijain iloksi. Sitä odotellessa.
Nyt menee ääni... toivottavsti kohta kuvakin.
-Ville (faktoja tarkistamassa pastori Sjöman)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti