Jos yhteen päivään voi paljon mahtua, niin tämä oli juuri se päivä.
Olimme illalla lämpimän suihkun jäljiltä ja makuupussiin kääriytyneinä sopineet heräävämme aamulla ajoissa. Tämä siksi, koska aamulla sumupeite vuorilla on vähäisempää ja tarkoituksenamme oli kavuta ylös näköalapaikalle maisemia ihastelemaan. Sjökkehän ottikin tämän sitten oikein asiakseen. Noin kello 6:45 havahduin siihen kun ovi kävi ja Sjökke vilahti ulkosalle haistelemaan aamun raikkaita tuoksuja. Eikä mennyt kuin pari minuuttia, niin samainen kaveri kirmaa sisälle täynnä intoa ja uutta puhtia. Ilma ulkona oli näet jo valoisa ja sumusta ei tietoakaan. Kovalla tohinalla herätykset. Viimeinen lähes revitään makuupussista. Vaatteet päälle ja aamiaiselle. Aamupalasta tänään saa luvan käydä paikallisen leipomon juustoinen, hivenen suomalaista sämpylää muistuttava leipä ja tietysti tuttuun tapaan kannu kuumaa teetä. Eipä siinä kukaan oikein malta syödä, Wililtäkin jää innostuksissaan puolikas leipä pöytään.
Siis hotellista hakemaan kelkkoja ja muita releitä, jotta päästään itse asiaan.
Olin aikaisempana päivänä käynyt Sepin kanssa suorittamassa maastontiedustelua ja havainnut yläpuolellamme olevan vuoren harjalla muutamia laskupaikkoja. Ja mikä parasta ne sijaitsivat aivan luonnonpuiston museon ja näköalapaikan vieressä. Sinne siis suunta. Kelkat kannossa kipusimme jyrkkiä rappuja rauhallisesti ylöspäin. Kyllä se rasitus tässä ilma-alassa pistää vaan puuskuttamaan. Paikalliset ihmiset aamuaskareidensa lomasta ihmettelivät neljän miehen kolonnaa raahaamassa jotain ihme suksilla varustettuja häkkyröitä selässään. Noin puolen tunnin kapuamisen ja jakkien väistelyn jälkeen saavuimme näköalapaikalle, jossa yllätys yllätys oli jo useampi turistiryhmä oppaineen ihastelemassa maisemia. Vaan eipä heidän mielenkiintonsa kauaa jylhissä vuorissa pysynyt, kun läimäytimme kelkat maahan. Turisti toisensa jälkeen tuli kyselemään aikomuksiamme ja ihastelemaan kelkkojamme. Uskaltautuipa jokunen istahtamaan oikein kelkan päälle kokeilemaan tuntua ja otattamaan itsestään kuvia. Turistimassojen hälvettyä saatoimme siirtyä itse asiaan.
NARSK! Tuttu ääni kuului jostain takavasemmalta. Sepi nekkuna oli jostain kaivanut ensimmäisen pullon Jaloviinaa ja sehän se siellä narahteli. Tännehän se tosiaan oli säästetty, joten mikäs siinä. Siinä jallua siemaillessamme saapui paikalle taas tuo eilispäivältä tuttu korpraali, Bhim nimeltään. Hän osoitti meille Everestin noiden nyppylöiden keskeltä ja lähes salamana oli Wili järjestelmäkameransa kanssa suuntaamassa putkea ja virittämässä jalustaa kuvatakseen kaukana häämöttävää vuorta. Hetken aikaa jatkoimme jutustelua Bhimin kanssa, mutta sitten oli jo aika siirtyä ottamaan edustuskuvia. Järkkäri tuelle ja ajastimella laulamaan. Pakollisten ryhmäkuvien jälkeen intoutui hieman jokainen otattamaan itsestään poseerauskuvia ja vielä kamerat jatkoivat laulamistaan maisemia taltioiden. Itse vetäydyin hieman syrjään. Löysin rauhallisen paikan erään rakennuksen seinustalta. Siihen istahdettuani jumituin katselemaan Everestin huippua ja sen huipulla pyörivää tuulen aiheuttamaa lumipyörrettä. Pienin siemauksin nautiskelin jallua ja uppouduin syvälle ajatuksiini. Ajantajun menetin totaalisesti. Kumma keveä tunne valtasi koko kehoni ja tuntui kuin olisin leijunut samalla tasolla edessäni pyörähtelevän korpin kanssa. Ikäänkuin leijunut. Mihinkään ei koskenut. Oli lämmin olla. Herähtipä sitä mahtavuutta katsellessa muuta kyynelkin, eikä edes mikään pieni. Lähes lumoava olotila. Voin hyvin ymmärtää miksi munkit tulevat näihin korkeuksiin etsimään omaa valaistumistaan.
Nyt jotkut teistä varmasti ajattelevat, että latelen sanoja ja kaunista tekstiä vain värittääkseni blogia. Teille voin vain heittää haasteen tulla tänne kokemaan tuo sama mahtavuus ja oma pienuus. Sen jälkeen punnita uudestaan onko sanoillani jotain painoarvoa.
Tuon autuaan tunteen ja hiljentymisen katkaisi vain yksi asia. Sepi oli kaivanut jostain kätköistä toisen pullon jaloa juomaa ja Sjökke sitä äänekkäästi minulle mainosti. Eipä auttanut kuin pakata ajatukset pään sisään ja mennä hakemaan. Siinä istuskellessamme kehitimme peräti uuden juoman, jonkan nimesimme Himalajan muuliksi. Koostumus on yksinkertainen. 4cl jaloviinaa ja ripaus Himalajan lunta. Tuhottuamme litran jumalten juomaa ja täytettyämme muutaman muistikortin valokuvilla lähenteli kello puolta päivää. Aika siirtyä eteenpäin ja sotilastermein murtokohtaan.
Sjökke sai kunnian olla ensimmäinen mies maailmassa, joka laski rattikelkalla Himalajalla. Ainakaan tämänhetkisen tietomme mukaan kukaan muu ei vastaavaa ole tehnyt. Kelkka asettui ensimmäisenä armeijan vartiopisteen portin pieleen ja nokka ohjattiin noin metrin korkuiseen hyppyyn. Ja eikun vamos. Kelkka kiisi pienen matkaa hyppyriin ja alastulo kerien. Ei aivan kymppi laskeutuminen, mutta onnistunut suoritus kuitenkin. Jo ensimmäinen lasku oli saanut vartiopisteen vapaavuoronkin kummasti ulkoilemaan toimintamme suuntaan.
Mitä enemmän laskimme, sen enemmän uteliaita silmäpareja tuli toimintaamme katselemaan. Jokainen kävi vuorollaan laskemassa ja suurin osa laskuista saatiin taltioituakkin. Niitä varmasti esitellään sitten jahka pääsemme kotiin ja saamme editoitua hieman materiaalia.
Kaikkia teitä varmasti kiinnostaa kuinka ehjiä olemme tällä hetkellä noiden laskujen jälkeen. Suuremmilta murtumilta vältyttiin. Sjökke eräässä laskussa sukelsi pää edellä kiveen ja sai aika mojovan ruhjeen keskelle kaljua, sekä tietysti aivotärähdyksen. Eli sen lisäksi, että Sjökke oli ensimmäinen joka laski rattikelkalla täällä oli hän myös ensimmäinen joka loukkasi itsensä siinä. Itse onnistuin hieman vasenta kylkeä kolhaisemaan jossain käänteeessä siten että se aristaa, mutta siihen jäi kaikkien vammat.
Laskut oli laskettu ja palattiin hotellille. Hädin tuskin pääsimme oven ulkopuolelle kemmille, kun uteliaat ihmiset tulivat tutustumaan. Sattuipa siihen tulemaan viereisen kahvilan Cafe 8848:n toinen omistajakin, joka oli oikein innostunut kokeilemaan kelkkaa hieman tasaisella maalla. Ja kun juttua tuli niin kerroimme hänelle, että tarkoituksenamme lahjoittaa kelkat täkäläisille lapsille. Oli kuin miehen silmiin olisi syttynyt uusi kiilto vielä sen poikamaisen innostuksen lisäksi. Hän kertoi meille yhdistyksetä nimeltä Namche Youth Group, jonka aktiivi itsekkin on ja jonka toiminta on nimenomaan nuoria tukevaa ja kylää kehittävää. Kuin johdatusta lyödä juuri tämä mies eteemme. Hetkeä myöhemmin olimmekin muutaman muunkin yhdistyksen aktiivin kanssa kiertämässä kylää ja tutustumassa heidän ylläpitämiinsä ja tukemiinsa kohteisiin. Noihin kohteisiin kuului muunmuassa kirjasto, kantajien majatalo ja koko kylän kattava palopostiverkosto. Niitä joita kyseinen yhdistys kiinnostaa voi kysellä meiltä, mutten viitsi tässä blogissa siitä enempää jauhaa. Teimme pienoisen diilin. Me luovutamme kelkat yhdistykselle sillä ehdolla, että he ottavat valokuvia kun käyttävät kelkkoja ja lähettävät niitä sitten meille. Miehet ihastuivat ajatukseen suunnattomasti. Taasen hetkeä myöhemmin huomasimme istuvamme teellä kaulassamme huivit, joita annetaan vain sherpoille. Meidät ikään nimettiin kunnia-sherpoiksi ja toivotettiin tervetulleeksi uudestaan viettämään kanssaan heinäkuussa juhlittavaa vuosijuhlaa, joka kestää vaivaiset kaksi viikkoa. Usemman huulen heiton jälkeen oli aika vetäytyä hotellille. Ilta alkoi pikkuhiljaa laskeutua ja ulkona pimentyä. Kävimme vielä syömässä alakerran ravintolassa jakkipihviä, joka luonnollisesti huuhdeltiin alas paikallisella oluella. Jos joku etu tässä ilmastossa on, niin ainakaan kalja ei lämpene. Mutta nyt on aika sukeltaa peiton alle ja makuupussiin odottamaan mitä uutta ja mielenkiintoista huominen tuo tullessaan.
- Ville
ps. Sjökke muuten kasteli makuupussinsa hajottamalla vesipullon sinne. Voi olla kylmä yö tiedossa.
tiistai 10. tammikuuta 2012
maanantai 9. tammikuuta 2012
D+5-7 "Via Dolorosa - Kärsimysten tie"
Nettiyhteyden puuttumisen vuoksi, päivityksemme tulee muutaman päivän jäljessä. Olemme kuitenkin vielä hengissä kaikki.
Herätys oli lauantaiaamuna klo:5 ja noin 5.30 aloitimme suunnistamaan kohti Kathmandun lentokenttää luottokuskimme Sandin kyydissä. Oppaamme Bikal oli mukanamme ja hoisi kaikki juoksevat asiat. Seuraamme liittyi vielä Australialaisvahvistus Phil, joka oli matkasta oikein innoissaan. Lentokentällä turvatarkastuksesta olisi tullut läpi kaikki sinkoa pienemmät, niin paljon paikallisia vartijoita kiinnosti. Sitten se alkoi, odottelu ja vielä pikkaisen odottelua, jonka jälkeen odotimme hivenen, koska kenttä oli suljettu kovan sumun vuoksi. Noin 4 tunnin odottelun jälkeen kenttä aukeni ja sitten alkoi tapahtumaan. Ainakaan hidastelusta heitä ei voi syyttää, noin 10 min. kentän aukenemisen jälkeen, ensimmäinen kone oli jo valmis nousukiitoon ja siinä ajassa oli matkustajat kuskattu bussilla koneeseen, sekä kaikki oli valmista. Mekin pääsimme omaan pieneen termospulloomme, jossa oli 16 matkustajapaikkaa. Paikallinen hyvinkin naisellinen lentoemäntämme jakoi kaikille karkkia, että saimme suut makiaksi, sekä pumpulia, jota työnsimme sitten korviimme. En tiedä johtuiko se koneen metelistä vai sitten ettemme kuulisi matkustajien pelonsekaisia kiljahduksia. Lento kesti n. 40 min. ja välillä tuntui, että olimme vuoristoradassa, sen verran se heitteli. Oma jännityksensä tuli sitten kun, aloimme laskeutua Luklaan. Kiitorata on lyhyt, nousee ylämäkeen ja päättyy vuoren seinämään. Tämä saatiin videolle....ehkä. Luklassa nautimme oikein maittavan aamiaisen paikallisessa ravintelissa tai joku prkl teetupa se oli. Täällä tapasimme kantajat. 4 pientä paikallista miestä, (isot kullit, hirveitä panemaan)jotka olivat suunnilleen yhtä pitkiä kuin meidän kassimme. Aamupalan jälkeen patikkamatka kohti Namchea alkoi iloisin mielin. Kävelyä, kävelyä, kävelyä ja vielä kävelyä. Matkalle sattui niin ylämäkiä kuin alamäkiäkin, toiset isompia kuin toiset. Jokainen meistä oli kuin vasikka , joka on laskettu kevätlaitumille, niin hienoja maisemia jokapuolella oli. Vittu, tämä on välikommentti, koska sen verran on jo tullut kirjoitusvirheitä, joita olen korjannut. No niin, jatketaan taas tarinaa. Taukoja pidimme sopivasti, ettei kävely vaan tuntunut liian raskaalta. Vuoria siellä vuoria täällä vuoria jokapuolella, jopas meni hempeilyksi.Aika kului ja kilometrit vierivät, noin 4 tunnin tallustelun, ihastelun, nauramisen ja kiroilun jälkeen saavuimme majapaikkaamme kylään nimeltä Pakhding (?)2625m korkeudessa, jossa meille oli varattu melkein 5 tähden majoitus. Täällä tapasimme myös nämä aikaisemmin mainitut pienet Nepalilaiset kantajamme, joita emme olleet nähneet Luklasta lähtömme jälkeen, sen verran vauhdikkaasti he olivat noin 20 kiloisten laukkujemme kansa painelleet.
Majapaikan tähtiluokituksesta ei puuttunut kuin kaikki. Huoneet olivat sellaisia lautarakennelmia, joihin ei jäänyt pieru pyörimään. Tuuletus toimi oikein mainiosti, jopa niin mainiosti että lautojen välistä näkyi ulos. Ai lämmitys, mikä se on? Aivan yliarvostettua, niinkuin myös lämmin vesi. Jokatapauksessa ruoka oli hyvää ja palvelu pelasi. illalla sitten suuressa ruokailutilassa sijaitsevaan kaminaan laitettiin tuli, jonka ääressä jokainen sai kuivatella paitojaan ja jutuskella mukavia tai sitten vain vittuilla muille jos siltä tuntui.Samassa paikassa majoittui porukkaa, Norjasta, Tanskasta, Espanjasta, Suomesta (me) ja tietenkin Austarilan vahvistus Phil, jolle olin jo koko kävelymatkan soittanut suutani, koska hän oli niin jännittynyt matkasta. Kerroin mm. että hän tulee jäädyttämään perseensä vuorilla niin pahasti, että hänelle tulee siirrännäisperse ja se on valkoisen miehen ahteri. Philhän on tumma mies. Tämä lausahdus herätti sellaisen naurun, että kaikki, jopa oppaamme joutui pysähtymään ja vetämään henkeä. Anyway, illalla tuossa 8 maissa juotuamme n. 9 litraa teetä (kyllä, luit aivan oikein, siis pelkkää teetä) jokainen alkoi olla jo sen verran levottomassa kunnossa, pitkän päivän jälkeen, että päätimme yksissä tuumin vetäytyä hienoihin soluhuoneisiimme. Minulla oli suuri kunnia jakaa huone veli Sepin kanssa ja laitoimme nuoremmat samaan huoneeseen kikattamaan. Äänieritys huoneissa oli kuitenkiin sellainen, että pystyimme aivan mainiosti laulamaan pari yhteislaulua ja kertomaan kovaankin ääneen iltasatuja, jotka eivät vältämättä olleet lasten korville. Pikkuhiljaa yksi höpönassu toisensa jalkeen nukahti kukin omassa tai kaverin makuupussissa.
Seuraavana aamuna herätys klo:7 oikein raikkaassa huoneessa, jossa oli pakkasta aivan yhtäpaljon kuin ulkonakin. Tavarat kasaan ja alakertaan aamupalalle ja muutamalle kupilliselle teetä. Saattelimme kantajamme taas taipaleelle ja ennen lähtöä annoimme heille Turku t-paidat, joista he ihan silminnähden liikuttuivat. Eivät uskoneet, että annoimme heille jotain. Pojat laittoivat paidat päälle, laukkumme selkään ja lähtivät taipaleelle. Tässä vaiheessa ajattelimme, että näitä miehiä emme enään näe kuin ennen iltaa ja Namchea, mutta toisin kävi. Saimme jossain vaiheessa 2 heistä kiinni ja matkasimme sitten saamaa tahtia aina niin pitkään ennenkuin he päättivät lähteä omille teilleen. Tiesimme aamulla lähtiessä, että päivästä tulee rankka, mutta emme voineet aavistaakaan kuinka rankaksi se lopulta muuttui, mutta siitä pikkasen tuonnenpana.
Kävelymme siis alkoi aamulla raikkaassa pakkassäässä ja jokaisella oli päällä mitä oli parhaaksi katsonut. Hyvillä mielin jokainen laittoi jalkaa toisensa eteen ja maisemat muuttuivat kokoajan upeammiksi. Monta kertaa matkan aikana totesimme, että tämä on kaunein paikka missä olemme milloinkaan olleet. Kävely oli taas nousua ja laskua ensimmäiset 3 tuntia. Allekirjoittanut ei malttanut jättää Philiä rauhaan, vaan jatkoin sitä pientä vinoilua, minkä olin jo eilen aloittanut. Jouduimme välillä pysähtymään tarkastuspisteille ja oppaamme Bikal näytti ns. kulkulupamme vartijoille, jotka kirjasivat meidät vihkoihinsa. Pysähtelimme aina välillä pienissä kylissä, joista täydensimme vesivarastojamme. Matkan aikana ilman lämpötilakin alkoi mukavasti nousemaan ja matkaajilta vaatteet väheni sitä mukaan. Noin 2800 metrin korkeudessa pidimme lounastauon, jonka jälkeen alkoi kaikkien nousujen nousut. Loppumatka Namcheen tulisi olemaan pelkää nousua. Tässä vaiheessa mietimme, että kyllä se siitä, mutta hymy alkoi jossain vaiheessa hyytymään. Nousua nousua nousua ja nousua. Jokaisella alkoi matkan rasitus näkymään ja ennenkaikkea tuntumaan. Vauhti alkoi olemaan sellaista, että 5-10 askelta ja tauko. Nousut muuttuivat yhä jyrkemmiksi, eikä huumoria enään jostain kumman syystä ollutkaan. Vielä vähemmän asiaa helpotti se, että oppaamme sanoi, ettei tätä hauskuutta enään kestä kuin vaivaiset 1,5 - 2 tuntia. Askel alkoi kummasti kaikilla lyhentyä ja puuskutus muistutti lähinnä hengästynyttä ajokoiravaljakkoa. Matkan oli kuitenkin jatkuttava, koska tuskin he kylää meidän takia siirtäisivät lähemmäksi. Ei muuta kuin jalkaa toisen eteen ja jokainen tunsi sen tuskan, joka tuntui reisissä, pohkeissa ja perseessä.
Koska jokainen tietää kuinka paljon rakastan ja tykkään suklaasta niin arvaahan sen, että energia jossain vaiheessa loppui. Viimeinen nousu oli sitten aivan yhtä helvettiä, ei energiaa, vesi ei imeytynyt kehoon enään, vaatteet märkänä, ilma kylmeni ja lunta alkoi satamaan. Kylän valot siinsivät jo silmissä, mutta samalla tuntui että silmissä myös mustenee. Jokainen askel oli yhtä tuskaa ja itsensä oli pakotettava liikkeelle. Huomasin joka tauolla, joita loppumatkasta oli lähes joka toisen askeleen jälkeen, että minulla oli hypotermia. En pystynyt enään keskittymään mihinkään muuhun kuin, että saan itseni liikkeelle. Lopulta 7 tunnin vaelluksen jälkeen saavuimme Namche Bazariin 3440 m ja olimme saavuttaneet määränpäämme. Ville puuskutti, Sepi huohotti, Wili tuskaili ja itse kiroilin. Meille oli taas varattu majapaikka, joka oli samantapainen teetupa kuin edellisenä yönäkin, joskin huoneet olivat hivenen paremmat, ei ehkä lämpimämmät, mutta ei ainakaan seinistä näkynyt läpi.Allekirjoittanut oli tässä vaiheessa sen verran alilämpöinen, ettei tahtonut saada märkiä vaatteita pois päältä, saati kömmittyä makuupussiin. Sepi ja Ville auttoivat pussiin ja hautasivat vilttien alle, jossa tärisin kuin maatiepora. Pojat kävivät vaatteet vaihdettuaan tekemässä nopean silmäyksen seuraavien päivien asuinkyläämme ja menivät ruokasaliin istuskelemaan, sekä pohtimaan kuinka huonossa kunnossa olisin. Hetken kuluttua olikin jo illallisen aika ja tilaus toimitettiin samlla vanhalla kaavalla, eli maistetaan taas jotain uutta. Ystävällisesti he tilasivat samanlaisen jonkun vesipuhveliannoksen minullekin ja Sepi pinkaisi huoneeseen kyselemään josko kykenisin syömään. Noin litra kuumaa teetä ja tukeva illallinen voi muuttaa olotilaa kummasti ja vointi kohenikin ihan silmissä, joskin lievää palelua olikin vielä havaittavissa. Illallisen jälkeen jokainen alkoikin olla jo valmis yöpuulle erityisen raskaan päivän jälkeen ja odottamaan seuraavaa päivää. Seuraavana aamuna ei olisi pakollista herätystä ja jokainen saisi nukkua niin pitkään kuin vain haluaisi.
Aamu valkeni kylmänä ja meidän huoneessa olikin ikkuna mennyt yönaikan jäähän sisäpuolelta hengityshöyrystä johtuen.Itse heräsin noin puolen 8 aikoihin, jolloin ehtisin toivottamaan hyvää matkaa Philille, Norjalaiselle Magnukselle ja Tanskalaiselle Nikolaille, jotka kaikki jatkoivat matkaa kohti Base campia. Wili laahusti täristen kohta perässä ja nautimme muutaman kupin kuumaa teetä odotellen Sepin ja Villen heräämistä.Olimme jo edellisenä iltana päättäneet, että kyselemme paikallisista hotelleista huoneiden hintoja ja jos jonkun mukavan majapaikan löytäisimme, niin raahaisimme perseemme ja tavaramme sinne. Kun viiimeisetkin jäsenet malttoivat herätä ja kontata ulkoilmaan, suoritimme kylä katsauksen ja hotellitarjonnan. Uudeksi majapaikaksi valikoitui iso ja suht hieno kivinen hotelli, jossa meidän lisäksi on peräti 2 muuta asukasta. Hotellissa on kerroksia 3 ja lämmityksestä ei tietoa. Plussaa kuitenkin se, että jokaisessa huoneessa on länsimainen wc ja jopa suhku, johon hotellinpitäjä lupasi jopa saada jollain ilveellä lämmintä vettä. Hinta tietenkin pikkaisen kovempi, tuollainen 10 kertainen edelliseen paikkaan, mutta kunnon wc ja ehkä jopa lämmin tai edes haalea suihku vei voiton. Kylähän sijaitsee rinteellä, joten rappusia ja askelmia riittää, ettei vaan liian helpolla päästäisi ja unohdettaisi, mitä kiipeäminen olisi. Tavarat vanhasta paikasta kantoon ja kohti uutta hotellia, joka sijaitsee melkein ihan vieressä, mutta muutamia askelmia joutui kuitenkin ottamaan niin ylös kuin alaskin. Päädymme myös uuteen huonejakoon ja ns. kuorsaajat Wili ja Sepi sijoitettiin samaan jääkaappiin, joita huoneemme ovat. Seuraavana ohjelmassamme olikin ruokapaikan etsintä, koska täällä ei ole sesonkiaika,jouduimme harmiksemme toteamaan, että paljon odottamamme Hermannin baari tai joku bakery oli kiinni. Saattoi siinä joltakulta pieni itkukin päästä ja ryhmähali tuli tarpeeseen. Nopeasti siitä toivuttuamme löysimme Namche bakeryn, josta nenäämme leijailikin ei paskan vaan paistetun leivän ja pullien tuoksu. Pieneen oviaukkoon tuli ruuhkaa kun 4 seikkailijaa koetti samaanaikaan mahtua sisälle. Ei muuta kuin tilaamaan, ensimmäiseksi iso kannu teetä pöytää ja menua tutkimaan. Olimme jo sopineet aikaisemmin, kun rinteelle saavumme nautimme pizzat sen kunniaksi ja kyllähän sieltä jokaiselle suunmakuinen pizza löytyikin. Kylläisenä ja tyytyväisenä suoriduimme katsastamaan muutamaa ns. rihkamapuotia, jotka ovat auki ja tuumaamaan seraavaa siirtoa. Wili päätti mennä huoneeseen siirtämään tietokoneelle valokuvia, joita hän on napsinut noin 600 kpl. Sepi ja Ville lähtivät etsimään meille sopivaa laskurinnettä jostainpäin ja itse istuuduin paikallisen kahvilan terassille nauttimaan yllätys yllätys teetä ja katselemaan vuorenrinteitä, sekä pohdiskelemaan elämäntarkoitusta. Sepi ja Ville saapui takaisin hymy korvissa, sillä he olivat löytäneet rinteen toiselta puolelta oikein mainion laskupaikan, jossa olivat samalla keskustelleet paikallisen armeijan korpraalin kanssa. Tämä oli kertonut, että armeija on palkka-armeija, jossa sitoudut siihen vain ja ainoastaan 16 vuodeksi. Hänen seuraavan 3 vuoden sijoituspaikka on tuolla nyppylän huipulla 3500 m korkeudessa ja vapaata on 30 pv vuodessa. ( pitäisiköhän tuo Suomen ns. kirjekurssiarmeija organisoida uudestaan ). Illalla siis ohjelmassa kelkkojen kasausta ja valmistautumista huomiseen mäenlaskuun, sitä vartenhan tänne olemme tulleet. Paikallisessa kahvilassa pari kuumaa kaakaota, johon seikoitimme hivenen jallua (jokunen hassu pullo mukana) ja paskan puhumista. Aamuisinhan olemme nauttineet koko reissun ajan pienet vodkaryypyt, jolla olemme pitäneet pelätyn jalla jallan poissa. Ostimme myös paikallisesta marketista pienen pullon paikallista rommia, joka kuitenkaan ei saanut keskuudessamme mitään hirveän suurta suosiota, eikä olisi voittanut levyraatia edes Jukka Virtasen äänillä. Pimeä tulee nopeaan ja tuossa 5 maissa ei ulkona tarvitse ilman taskulamppua liikkua. Aika kömpiä hotelliin ja kylmiin huoneisiin, käydä hotelliin ravintolassa syömässä, jossa pakkasta ja kasata kelkat. Ottaa suihku, jos lämmintä vettä tulee ja kömpiä makuupusseihin lämmittelemään. Ehkä pienet jaloviinapaukut, naureskelua, todella huonoja juttuja ja unta palloon, että huomenna jaksaa raahata kelkkoja aika mukavaa rinnettä ylös, jossa taas kerran jalat testataan ja sitten vain vauhtia. Ehkäpä joku meistä on vielä siinä kunnossa, että pystyy tänne kirjoittamaan laskun tuloksista ja sen jälkeisistä tunnelmista.
-Sjökke-
Herätys oli lauantaiaamuna klo:5 ja noin 5.30 aloitimme suunnistamaan kohti Kathmandun lentokenttää luottokuskimme Sandin kyydissä. Oppaamme Bikal oli mukanamme ja hoisi kaikki juoksevat asiat. Seuraamme liittyi vielä Australialaisvahvistus Phil, joka oli matkasta oikein innoissaan. Lentokentällä turvatarkastuksesta olisi tullut läpi kaikki sinkoa pienemmät, niin paljon paikallisia vartijoita kiinnosti. Sitten se alkoi, odottelu ja vielä pikkaisen odottelua, jonka jälkeen odotimme hivenen, koska kenttä oli suljettu kovan sumun vuoksi. Noin 4 tunnin odottelun jälkeen kenttä aukeni ja sitten alkoi tapahtumaan. Ainakaan hidastelusta heitä ei voi syyttää, noin 10 min. kentän aukenemisen jälkeen, ensimmäinen kone oli jo valmis nousukiitoon ja siinä ajassa oli matkustajat kuskattu bussilla koneeseen, sekä kaikki oli valmista. Mekin pääsimme omaan pieneen termospulloomme, jossa oli 16 matkustajapaikkaa. Paikallinen hyvinkin naisellinen lentoemäntämme jakoi kaikille karkkia, että saimme suut makiaksi, sekä pumpulia, jota työnsimme sitten korviimme. En tiedä johtuiko se koneen metelistä vai sitten ettemme kuulisi matkustajien pelonsekaisia kiljahduksia. Lento kesti n. 40 min. ja välillä tuntui, että olimme vuoristoradassa, sen verran se heitteli. Oma jännityksensä tuli sitten kun, aloimme laskeutua Luklaan. Kiitorata on lyhyt, nousee ylämäkeen ja päättyy vuoren seinämään. Tämä saatiin videolle....ehkä. Luklassa nautimme oikein maittavan aamiaisen paikallisessa ravintelissa tai joku prkl teetupa se oli. Täällä tapasimme kantajat. 4 pientä paikallista miestä, (isot kullit, hirveitä panemaan)jotka olivat suunnilleen yhtä pitkiä kuin meidän kassimme. Aamupalan jälkeen patikkamatka kohti Namchea alkoi iloisin mielin. Kävelyä, kävelyä, kävelyä ja vielä kävelyä. Matkalle sattui niin ylämäkiä kuin alamäkiäkin, toiset isompia kuin toiset. Jokainen meistä oli kuin vasikka , joka on laskettu kevätlaitumille, niin hienoja maisemia jokapuolella oli. Vittu, tämä on välikommentti, koska sen verran on jo tullut kirjoitusvirheitä, joita olen korjannut. No niin, jatketaan taas tarinaa. Taukoja pidimme sopivasti, ettei kävely vaan tuntunut liian raskaalta. Vuoria siellä vuoria täällä vuoria jokapuolella, jopas meni hempeilyksi.Aika kului ja kilometrit vierivät, noin 4 tunnin tallustelun, ihastelun, nauramisen ja kiroilun jälkeen saavuimme majapaikkaamme kylään nimeltä Pakhding (?)2625m korkeudessa, jossa meille oli varattu melkein 5 tähden majoitus. Täällä tapasimme myös nämä aikaisemmin mainitut pienet Nepalilaiset kantajamme, joita emme olleet nähneet Luklasta lähtömme jälkeen, sen verran vauhdikkaasti he olivat noin 20 kiloisten laukkujemme kansa painelleet.
Majapaikan tähtiluokituksesta ei puuttunut kuin kaikki. Huoneet olivat sellaisia lautarakennelmia, joihin ei jäänyt pieru pyörimään. Tuuletus toimi oikein mainiosti, jopa niin mainiosti että lautojen välistä näkyi ulos. Ai lämmitys, mikä se on? Aivan yliarvostettua, niinkuin myös lämmin vesi. Jokatapauksessa ruoka oli hyvää ja palvelu pelasi. illalla sitten suuressa ruokailutilassa sijaitsevaan kaminaan laitettiin tuli, jonka ääressä jokainen sai kuivatella paitojaan ja jutuskella mukavia tai sitten vain vittuilla muille jos siltä tuntui.Samassa paikassa majoittui porukkaa, Norjasta, Tanskasta, Espanjasta, Suomesta (me) ja tietenkin Austarilan vahvistus Phil, jolle olin jo koko kävelymatkan soittanut suutani, koska hän oli niin jännittynyt matkasta. Kerroin mm. että hän tulee jäädyttämään perseensä vuorilla niin pahasti, että hänelle tulee siirrännäisperse ja se on valkoisen miehen ahteri. Philhän on tumma mies. Tämä lausahdus herätti sellaisen naurun, että kaikki, jopa oppaamme joutui pysähtymään ja vetämään henkeä. Anyway, illalla tuossa 8 maissa juotuamme n. 9 litraa teetä (kyllä, luit aivan oikein, siis pelkkää teetä) jokainen alkoi olla jo sen verran levottomassa kunnossa, pitkän päivän jälkeen, että päätimme yksissä tuumin vetäytyä hienoihin soluhuoneisiimme. Minulla oli suuri kunnia jakaa huone veli Sepin kanssa ja laitoimme nuoremmat samaan huoneeseen kikattamaan. Äänieritys huoneissa oli kuitenkiin sellainen, että pystyimme aivan mainiosti laulamaan pari yhteislaulua ja kertomaan kovaankin ääneen iltasatuja, jotka eivät vältämättä olleet lasten korville. Pikkuhiljaa yksi höpönassu toisensa jalkeen nukahti kukin omassa tai kaverin makuupussissa.
Seuraavana aamuna herätys klo:7 oikein raikkaassa huoneessa, jossa oli pakkasta aivan yhtäpaljon kuin ulkonakin. Tavarat kasaan ja alakertaan aamupalalle ja muutamalle kupilliselle teetä. Saattelimme kantajamme taas taipaleelle ja ennen lähtöä annoimme heille Turku t-paidat, joista he ihan silminnähden liikuttuivat. Eivät uskoneet, että annoimme heille jotain. Pojat laittoivat paidat päälle, laukkumme selkään ja lähtivät taipaleelle. Tässä vaiheessa ajattelimme, että näitä miehiä emme enään näe kuin ennen iltaa ja Namchea, mutta toisin kävi. Saimme jossain vaiheessa 2 heistä kiinni ja matkasimme sitten saamaa tahtia aina niin pitkään ennenkuin he päättivät lähteä omille teilleen. Tiesimme aamulla lähtiessä, että päivästä tulee rankka, mutta emme voineet aavistaakaan kuinka rankaksi se lopulta muuttui, mutta siitä pikkasen tuonnenpana.
Kävelymme siis alkoi aamulla raikkaassa pakkassäässä ja jokaisella oli päällä mitä oli parhaaksi katsonut. Hyvillä mielin jokainen laittoi jalkaa toisensa eteen ja maisemat muuttuivat kokoajan upeammiksi. Monta kertaa matkan aikana totesimme, että tämä on kaunein paikka missä olemme milloinkaan olleet. Kävely oli taas nousua ja laskua ensimmäiset 3 tuntia. Allekirjoittanut ei malttanut jättää Philiä rauhaan, vaan jatkoin sitä pientä vinoilua, minkä olin jo eilen aloittanut. Jouduimme välillä pysähtymään tarkastuspisteille ja oppaamme Bikal näytti ns. kulkulupamme vartijoille, jotka kirjasivat meidät vihkoihinsa. Pysähtelimme aina välillä pienissä kylissä, joista täydensimme vesivarastojamme. Matkan aikana ilman lämpötilakin alkoi mukavasti nousemaan ja matkaajilta vaatteet väheni sitä mukaan. Noin 2800 metrin korkeudessa pidimme lounastauon, jonka jälkeen alkoi kaikkien nousujen nousut. Loppumatka Namcheen tulisi olemaan pelkää nousua. Tässä vaiheessa mietimme, että kyllä se siitä, mutta hymy alkoi jossain vaiheessa hyytymään. Nousua nousua nousua ja nousua. Jokaisella alkoi matkan rasitus näkymään ja ennenkaikkea tuntumaan. Vauhti alkoi olemaan sellaista, että 5-10 askelta ja tauko. Nousut muuttuivat yhä jyrkemmiksi, eikä huumoria enään jostain kumman syystä ollutkaan. Vielä vähemmän asiaa helpotti se, että oppaamme sanoi, ettei tätä hauskuutta enään kestä kuin vaivaiset 1,5 - 2 tuntia. Askel alkoi kummasti kaikilla lyhentyä ja puuskutus muistutti lähinnä hengästynyttä ajokoiravaljakkoa. Matkan oli kuitenkin jatkuttava, koska tuskin he kylää meidän takia siirtäisivät lähemmäksi. Ei muuta kuin jalkaa toisen eteen ja jokainen tunsi sen tuskan, joka tuntui reisissä, pohkeissa ja perseessä.
Koska jokainen tietää kuinka paljon rakastan ja tykkään suklaasta niin arvaahan sen, että energia jossain vaiheessa loppui. Viimeinen nousu oli sitten aivan yhtä helvettiä, ei energiaa, vesi ei imeytynyt kehoon enään, vaatteet märkänä, ilma kylmeni ja lunta alkoi satamaan. Kylän valot siinsivät jo silmissä, mutta samalla tuntui että silmissä myös mustenee. Jokainen askel oli yhtä tuskaa ja itsensä oli pakotettava liikkeelle. Huomasin joka tauolla, joita loppumatkasta oli lähes joka toisen askeleen jälkeen, että minulla oli hypotermia. En pystynyt enään keskittymään mihinkään muuhun kuin, että saan itseni liikkeelle. Lopulta 7 tunnin vaelluksen jälkeen saavuimme Namche Bazariin 3440 m ja olimme saavuttaneet määränpäämme. Ville puuskutti, Sepi huohotti, Wili tuskaili ja itse kiroilin. Meille oli taas varattu majapaikka, joka oli samantapainen teetupa kuin edellisenä yönäkin, joskin huoneet olivat hivenen paremmat, ei ehkä lämpimämmät, mutta ei ainakaan seinistä näkynyt läpi.Allekirjoittanut oli tässä vaiheessa sen verran alilämpöinen, ettei tahtonut saada märkiä vaatteita pois päältä, saati kömmittyä makuupussiin. Sepi ja Ville auttoivat pussiin ja hautasivat vilttien alle, jossa tärisin kuin maatiepora. Pojat kävivät vaatteet vaihdettuaan tekemässä nopean silmäyksen seuraavien päivien asuinkyläämme ja menivät ruokasaliin istuskelemaan, sekä pohtimaan kuinka huonossa kunnossa olisin. Hetken kuluttua olikin jo illallisen aika ja tilaus toimitettiin samlla vanhalla kaavalla, eli maistetaan taas jotain uutta. Ystävällisesti he tilasivat samanlaisen jonkun vesipuhveliannoksen minullekin ja Sepi pinkaisi huoneeseen kyselemään josko kykenisin syömään. Noin litra kuumaa teetä ja tukeva illallinen voi muuttaa olotilaa kummasti ja vointi kohenikin ihan silmissä, joskin lievää palelua olikin vielä havaittavissa. Illallisen jälkeen jokainen alkoikin olla jo valmis yöpuulle erityisen raskaan päivän jälkeen ja odottamaan seuraavaa päivää. Seuraavana aamuna ei olisi pakollista herätystä ja jokainen saisi nukkua niin pitkään kuin vain haluaisi.
Aamu valkeni kylmänä ja meidän huoneessa olikin ikkuna mennyt yönaikan jäähän sisäpuolelta hengityshöyrystä johtuen.Itse heräsin noin puolen 8 aikoihin, jolloin ehtisin toivottamaan hyvää matkaa Philille, Norjalaiselle Magnukselle ja Tanskalaiselle Nikolaille, jotka kaikki jatkoivat matkaa kohti Base campia. Wili laahusti täristen kohta perässä ja nautimme muutaman kupin kuumaa teetä odotellen Sepin ja Villen heräämistä.Olimme jo edellisenä iltana päättäneet, että kyselemme paikallisista hotelleista huoneiden hintoja ja jos jonkun mukavan majapaikan löytäisimme, niin raahaisimme perseemme ja tavaramme sinne. Kun viiimeisetkin jäsenet malttoivat herätä ja kontata ulkoilmaan, suoritimme kylä katsauksen ja hotellitarjonnan. Uudeksi majapaikaksi valikoitui iso ja suht hieno kivinen hotelli, jossa meidän lisäksi on peräti 2 muuta asukasta. Hotellissa on kerroksia 3 ja lämmityksestä ei tietoa. Plussaa kuitenkin se, että jokaisessa huoneessa on länsimainen wc ja jopa suhku, johon hotellinpitäjä lupasi jopa saada jollain ilveellä lämmintä vettä. Hinta tietenkin pikkaisen kovempi, tuollainen 10 kertainen edelliseen paikkaan, mutta kunnon wc ja ehkä jopa lämmin tai edes haalea suihku vei voiton. Kylähän sijaitsee rinteellä, joten rappusia ja askelmia riittää, ettei vaan liian helpolla päästäisi ja unohdettaisi, mitä kiipeäminen olisi. Tavarat vanhasta paikasta kantoon ja kohti uutta hotellia, joka sijaitsee melkein ihan vieressä, mutta muutamia askelmia joutui kuitenkin ottamaan niin ylös kuin alaskin. Päädymme myös uuteen huonejakoon ja ns. kuorsaajat Wili ja Sepi sijoitettiin samaan jääkaappiin, joita huoneemme ovat. Seuraavana ohjelmassamme olikin ruokapaikan etsintä, koska täällä ei ole sesonkiaika,jouduimme harmiksemme toteamaan, että paljon odottamamme Hermannin baari tai joku bakery oli kiinni. Saattoi siinä joltakulta pieni itkukin päästä ja ryhmähali tuli tarpeeseen. Nopeasti siitä toivuttuamme löysimme Namche bakeryn, josta nenäämme leijailikin ei paskan vaan paistetun leivän ja pullien tuoksu. Pieneen oviaukkoon tuli ruuhkaa kun 4 seikkailijaa koetti samaanaikaan mahtua sisälle. Ei muuta kuin tilaamaan, ensimmäiseksi iso kannu teetä pöytää ja menua tutkimaan. Olimme jo sopineet aikaisemmin, kun rinteelle saavumme nautimme pizzat sen kunniaksi ja kyllähän sieltä jokaiselle suunmakuinen pizza löytyikin. Kylläisenä ja tyytyväisenä suoriduimme katsastamaan muutamaa ns. rihkamapuotia, jotka ovat auki ja tuumaamaan seraavaa siirtoa. Wili päätti mennä huoneeseen siirtämään tietokoneelle valokuvia, joita hän on napsinut noin 600 kpl. Sepi ja Ville lähtivät etsimään meille sopivaa laskurinnettä jostainpäin ja itse istuuduin paikallisen kahvilan terassille nauttimaan yllätys yllätys teetä ja katselemaan vuorenrinteitä, sekä pohdiskelemaan elämäntarkoitusta. Sepi ja Ville saapui takaisin hymy korvissa, sillä he olivat löytäneet rinteen toiselta puolelta oikein mainion laskupaikan, jossa olivat samalla keskustelleet paikallisen armeijan korpraalin kanssa. Tämä oli kertonut, että armeija on palkka-armeija, jossa sitoudut siihen vain ja ainoastaan 16 vuodeksi. Hänen seuraavan 3 vuoden sijoituspaikka on tuolla nyppylän huipulla 3500 m korkeudessa ja vapaata on 30 pv vuodessa. ( pitäisiköhän tuo Suomen ns. kirjekurssiarmeija organisoida uudestaan ). Illalla siis ohjelmassa kelkkojen kasausta ja valmistautumista huomiseen mäenlaskuun, sitä vartenhan tänne olemme tulleet. Paikallisessa kahvilassa pari kuumaa kaakaota, johon seikoitimme hivenen jallua (jokunen hassu pullo mukana) ja paskan puhumista. Aamuisinhan olemme nauttineet koko reissun ajan pienet vodkaryypyt, jolla olemme pitäneet pelätyn jalla jallan poissa. Ostimme myös paikallisesta marketista pienen pullon paikallista rommia, joka kuitenkaan ei saanut keskuudessamme mitään hirveän suurta suosiota, eikä olisi voittanut levyraatia edes Jukka Virtasen äänillä. Pimeä tulee nopeaan ja tuossa 5 maissa ei ulkona tarvitse ilman taskulamppua liikkua. Aika kömpiä hotelliin ja kylmiin huoneisiin, käydä hotelliin ravintolassa syömässä, jossa pakkasta ja kasata kelkat. Ottaa suihku, jos lämmintä vettä tulee ja kömpiä makuupusseihin lämmittelemään. Ehkä pienet jaloviinapaukut, naureskelua, todella huonoja juttuja ja unta palloon, että huomenna jaksaa raahata kelkkoja aika mukavaa rinnettä ylös, jossa taas kerran jalat testataan ja sitten vain vauhtia. Ehkäpä joku meistä on vielä siinä kunnossa, että pystyy tänne kirjoittamaan laskun tuloksista ja sen jälkeisistä tunnelmista.
-Sjökke-
perjantai 6. tammikuuta 2012
D +4
6.1 ......Hieno, aurinkoinen päivä Kathmandussa. Aamupalaksi kelpasi tänä aamuna pelkkä tee....lähdettiin parin tunnin kaupunkikierrokselle pikkukujia ja katuja kiertämään. Tutkailtiin krääsäkauppoja mahdollisten ostosten tiimoilta ja hätisteltiin innokkaimpia myyjiä. Päivänvalossa kaupunki näytti uudenlaiset kasvot ihmisvilinöineen, riksoineen ,autoineen ja moottoripyörineen. Paikallisen pizzapaikan tuotteet tuli kokeiltua myös hyväksyvin nyökkäyksin.....voipi kokeilla toistekin. Iltapäivällä laitettiin saunakassit kuntoon ja Sjökken tilaama mr. Sandi (vakiokuskimme)
lähti kuskaamaan meitä Suome
n suurlähetystöön saunareissulle. Matka oli samaa pujottelua, tööttäilyä ja sompailua perkuleenmoisessa ruuhkassa. Polttoaineenjakelu oli myös eräänlainen nähtävyys....parinsadan metrin jono moottoripyöriä täytti kaduntoisenpuolen jalkakäytävän, kuin vanhassa neuvostoliitossa. Suurlähetystö oli siisti, vanha koulurakennus, ja se sauna....ihan loistavat löylyt puulämmiteisessä, Suomesta tuotetun kiukaan omaavassa saunassa. Isäntänä Matti oli kuin vanha tuttu, iltapäivä kului tosi rennoissa merkeissä. Noin viiden paikkeilla Sandi oli taas valmiina kuskaamaan.....odotti meitä koko saunareissun ajan.
Matkalla kolme pulipäätä menivät parturiin lyhentämään kutrinsa yhdestä millistä kiiltonahkaan....taas on siistejä poikia. Miehet mustissa pistävät kapsäkit tässä illan mittaan kantokuntoon kelkkoineen ja lento Luklaan alkaa. - Ja vaellus varsinaisille kelkkamäille.
"Lumen koti" (Himalaja sanskriitiksi) alkaa häämöttämään.- Sepi -
torstai 5. tammikuuta 2012
D +3
Ensimmäinen aamu valkeni viileänä halpamatkustajille ja jokainen kömpi ulos makuupusseistansa. Aamupala raittiissa ulkoilmassa, jonka jälkeen pieni napakka vodkaryyppy, joka pienen väärinymmärryksen jälkeen saimme kuin saimmekin. (herätti pientä kummastusta paikallisissa, kun suomipoijjaat otti aamutuimaan vodkaa)
Päivän seikkailut olivat valmiina alkamaan. Lentoliput Luklaan, luvat vuorille, parin päivän majoitus, kantajat jne. on hommattu. Lauantai aamuna olisi tarkoitus kivuta pieneen propelikoneeseen ja toivottavasti lentää vuorille. Tälläisten pienten pakollisten asioiden hoidon jälkeen olikin aika suunnata suuren Kathmandun sykkeeseen ystävällisen kuskimme johdolla.
Erittäin mielnekiinoisen automatkan jälkeen, jossa taas kerran ihmisen henki ei ole penninkään arvoinen saavuimme ensimmäiselle temppeli alueelle. Sisäänpääsy 500 rupiaa ja seuraamme lyöttäytyi joku paikallinen kaikki tietävä ns. oppaanretale. Hänelle ei kyllä maksettu mitään, vaikka rahaa kinusikin, mutta niin nämä tuntuvat kaikki sitä pyytävän mitä ihmeellisellä syyllä.
Kävelimme oikein "puhdasta" joen vartta ja nenäämme kantautui grillatun lihan tuoksu. "Hei, jollakin on grillibileet." Kyllähän ne tietenkin niinkin voidaan jollain sairaalla tavalla mainita. Joen rannalla oli menossa parit hautajaiset ja ruumiit poltettiin oikein iloisella roviolla. Menee kuulema 4 tuntia siihen toimitukseen, jonka jälkeen tuhkat ja muut ylijäävät palaset kipataan tähän ns. puhtaaseen jokeen, jossa sitten jotkut kaivelevat pohjaa, jos sattuisivat mudan, paskan ja tuhkan joukosta vaikka löytämään kultahampaita tai muuta mukavaa. Siis aivan ihanaa. Ihmiset, lehmät, koirat ja apinat katsovat kaikki yhdessä iloisessa suuressa joukossa.
Seuraavalle temppelialueelle saavuimme taas paikallisen Ari Vatasen kyydissä kurvit suoriksi ottaen ja jalkauduimme ihmisvilinään. En tiedä, johtuuko se ihonväristämme, kaljuista päistä vai mistä, mutta olemme olleet oikein mielenkiintoinen ryhmä paikallisten mielessä ja meitä tullaan oiken katsomaan torin toiselta puolelta. Pitää alkaa pyytämään rahaa. Pieniä putiikkeja tosin ympärys täynnä, samaa tavaraa jokaisessa, ja kaikilla on special price for you. Nopeasti nähty paikka. --> Vatasen kyytiin.
Mukavan rallipätkän ja noin tuhannen äänimerkin jälkeen jarrutimme paikallisen ostoskeskuksen parkkipaikalle, joka näytti siistiltä ja olikiin sitä. Ulkona vartijat, sisällä vartijat, kiinteät hinnat, kukaan ei tule hihasta nykimään ja pyytämään jotain tai kaupppaamaan mitä hienointa kaulakorua, joita ei ole kuin 1 kappale ja special price only for you.
3 kerrosta, liukuportaat ja kaikki.....uuuuuh...jännää. Periaatteella ylhäältä alas selvitimme tämänkin niin suuren ja ihmeellisen asian. Mukaan tarttui mm. alumiinimukit, vuorilla juotavaa jalmaria varten, vettä, suolakeksejä, sulklaata ( ei tosin allekirjoittaneelle ) ja karvanopat, jotka laitetaan kelkkoihin. Ai ei muka voi pimp my kelkka täällä ja tietysti olutta. Olemme todenneet, että Everest merkkinen on oikein suun makuista ja pullossa sitä on vain 650 ml. NAM.
Vatanen kaasutteli meidät takaisin hotellille, tavarat huoneeseen, oluet ulkona ja jalkautuminen ihmisvilinään, kaikkien skoottereiden, mopojen sekä autojen maalitauluksi. Tänne kannattaa lähettää Suomen alppihiihtojoukkue harjoittelemaan. Ainakin osaisivat kepit kiertää hyvin, sen verran nopeita väistöliikkeitä on taas tänäänkin tehty.
Päivän kruunasi oikein maittava illallinen ihan hotellin vieressä sijaitsevassa ravintolassa nuotion äärellä, jonka jälkeen alkaakin olemaan aika kömpiä makuupussiin ja odottamaan, mitä mielenkiintoista huominen tuo tullessaa. Ainakin saunomista suurlähetystössä, se jo tiedetään, mutta mitä muuta tapahtui, sen voi lukea täältä.
-sjökke-
p.s. kello on muuten 22.37 paikallista aikaa
Päivän seikkailut olivat valmiina alkamaan. Lentoliput Luklaan, luvat vuorille, parin päivän majoitus, kantajat jne. on hommattu. Lauantai aamuna olisi tarkoitus kivuta pieneen propelikoneeseen ja toivottavasti lentää vuorille. Tälläisten pienten pakollisten asioiden hoidon jälkeen olikin aika suunnata suuren Kathmandun sykkeeseen ystävällisen kuskimme johdolla.
Erittäin mielnekiinoisen automatkan jälkeen, jossa taas kerran ihmisen henki ei ole penninkään arvoinen saavuimme ensimmäiselle temppeli alueelle. Sisäänpääsy 500 rupiaa ja seuraamme lyöttäytyi joku paikallinen kaikki tietävä ns. oppaanretale. Hänelle ei kyllä maksettu mitään, vaikka rahaa kinusikin, mutta niin nämä tuntuvat kaikki sitä pyytävän mitä ihmeellisellä syyllä.
Kävelimme oikein "puhdasta" joen vartta ja nenäämme kantautui grillatun lihan tuoksu. "Hei, jollakin on grillibileet." Kyllähän ne tietenkin niinkin voidaan jollain sairaalla tavalla mainita. Joen rannalla oli menossa parit hautajaiset ja ruumiit poltettiin oikein iloisella roviolla. Menee kuulema 4 tuntia siihen toimitukseen, jonka jälkeen tuhkat ja muut ylijäävät palaset kipataan tähän ns. puhtaaseen jokeen, jossa sitten jotkut kaivelevat pohjaa, jos sattuisivat mudan, paskan ja tuhkan joukosta vaikka löytämään kultahampaita tai muuta mukavaa. Siis aivan ihanaa. Ihmiset, lehmät, koirat ja apinat katsovat kaikki yhdessä iloisessa suuressa joukossa.
Seuraavalle temppelialueelle saavuimme taas paikallisen Ari Vatasen kyydissä kurvit suoriksi ottaen ja jalkauduimme ihmisvilinään. En tiedä, johtuuko se ihonväristämme, kaljuista päistä vai mistä, mutta olemme olleet oikein mielenkiintoinen ryhmä paikallisten mielessä ja meitä tullaan oiken katsomaan torin toiselta puolelta. Pitää alkaa pyytämään rahaa. Pieniä putiikkeja tosin ympärys täynnä, samaa tavaraa jokaisessa, ja kaikilla on special price for you. Nopeasti nähty paikka. --> Vatasen kyytiin.
Mukavan rallipätkän ja noin tuhannen äänimerkin jälkeen jarrutimme paikallisen ostoskeskuksen parkkipaikalle, joka näytti siistiltä ja olikiin sitä. Ulkona vartijat, sisällä vartijat, kiinteät hinnat, kukaan ei tule hihasta nykimään ja pyytämään jotain tai kaupppaamaan mitä hienointa kaulakorua, joita ei ole kuin 1 kappale ja special price only for you.
3 kerrosta, liukuportaat ja kaikki.....uuuuuh...jännää. Periaatteella ylhäältä alas selvitimme tämänkin niin suuren ja ihmeellisen asian. Mukaan tarttui mm. alumiinimukit, vuorilla juotavaa jalmaria varten, vettä, suolakeksejä, sulklaata ( ei tosin allekirjoittaneelle ) ja karvanopat, jotka laitetaan kelkkoihin. Ai ei muka voi pimp my kelkka täällä ja tietysti olutta. Olemme todenneet, että Everest merkkinen on oikein suun makuista ja pullossa sitä on vain 650 ml. NAM.
Vatanen kaasutteli meidät takaisin hotellille, tavarat huoneeseen, oluet ulkona ja jalkautuminen ihmisvilinään, kaikkien skoottereiden, mopojen sekä autojen maalitauluksi. Tänne kannattaa lähettää Suomen alppihiihtojoukkue harjoittelemaan. Ainakin osaisivat kepit kiertää hyvin, sen verran nopeita väistöliikkeitä on taas tänäänkin tehty.
Päivän kruunasi oikein maittava illallinen ihan hotellin vieressä sijaitsevassa ravintolassa nuotion äärellä, jonka jälkeen alkaakin olemaan aika kömpiä makuupussiin ja odottamaan, mitä mielenkiintoista huominen tuo tullessaa. Ainakin saunomista suurlähetystössä, se jo tiedetään, mutta mitä muuta tapahtui, sen voi lukea täältä.
-sjökke-
p.s. kello on muuten 22.37 paikallista aikaa
keskiviikko 4. tammikuuta 2012
D-Day +2
Noniin... vihdoin ja viimein löysimme itsemme Blue Horizon hotellista Kathmandun auringosta, mutta kuten aiemmissakin tarinoissa, eihän se matka taas niin yksinkertaisesti mennyt kuin voisi kuvitella...
Siirryttyämme lennolle edeltävänä iltana, kaikki oli oikein hyvin, kaikki olivat hyvillä mielillä että matka on päässyt jatkumaan. Väsyneitä matkaajat olivat kaikki, mutta onneksi lentokone oli vain puolillaan ihmisiä niin pääsimme pitkäksemme 4 penkin riville vetelemään zetoria... ainoat heräämiset tapahtui kun ruuan tuoksu eksyi nenän tienoille mutta muuten matkaajat olivat tiedottomassa tilassa.
Kerrankin pilottimme oli valinnut oikeat tuulet hyväksikäyttöön ja olimme perillä Delhissä reilun tunnin aikataulusta edellä. Tämä voitettu aika vietettiin sitten lupalappujen tarkistusjonossa, missä ei ollut kuin kaksi metallinpaljastinta, yksi miehille ja yksi naisille...
Noh, tästä selvittyämme päädyimme oikealle portille ja matka kohti Kathmandua alkoi. Tällä lennolla Wiliä sorrettiin omalla osaltaan, lentoemot ilmaisivat epäsuorasti että kyseinen henkilö olisi ollut ruoka-aikaan aina kotosalla ja siirsivät hänet pelastusovelle...
Havaitsimme että passin tarkastus Kathmandussa on oikea rahastuskeino, siellä ei oikeastaan tapahtunut mitään, mutta silti jouduimme kuluttamaan aikaa tunnin ja rahaa $40 per perse.
Tämän jälkeen, metsästettyämme reput, siirryimme etsimään hotellimme kuljetustavälinettä. Löydettyämme sen, ilo olikin ylimmillään... hetken ehdimme miettiä mitenkä ihmeessä saisimme mahtumaan neljä aikuista suomalaista miestä reppujen lisäksi autoon, mikä on suunniteltu maksimissaan neljälle pienelle kiinalaiselle... noh, pienellä kekseliäisyydellä ja purkillisella liukuvoidetta sekin ihme saatiin aikaan. Mutta liikkeelle lähdön jälkeen totesimme yhteen ääneen että tässä maassa ei kannata tarttua auton rattiin mistään hinnasta... Joka puolelta sinkoili autoja, mopoja ja jalankulkijoita ilman minkäänlaista logiikkaa... parhaimmillaan olimme vasten kuorma-autoa keskellä ajokaistoja, mutta tästä enemmän videosta joka tilanteesta saatiin talteen.
Ville oli jo miltei takuuvarma siinä vaiheessa että jotakin tässä käy kun hänen puolen takarengas oli tyhjän päällä ja matkaa alas oli vaivaiset 7m ulosteiseen jokeen...
Mutta vihdoin ja viimein pääsimme suurinpiirtein ehjänä majoitustilaamme, mitkä eivät olleet mitkään ruusuiset, mutta on sentään katto pään päällä... jos siitä nyt oikein iloa voi olla.
Pakollinen vierailu paikallisessa hieromalaitoksessa (happy end(kö?)) ja siitä ruokailemaan.
Nyt unta kuuppaan ja huomenna ihmettelemään minkälainen maailma tämä osa maapalloa on.
Näihin kuviin ja tunnelmiin
- Wili -
Siirryttyämme lennolle edeltävänä iltana, kaikki oli oikein hyvin, kaikki olivat hyvillä mielillä että matka on päässyt jatkumaan. Väsyneitä matkaajat olivat kaikki, mutta onneksi lentokone oli vain puolillaan ihmisiä niin pääsimme pitkäksemme 4 penkin riville vetelemään zetoria... ainoat heräämiset tapahtui kun ruuan tuoksu eksyi nenän tienoille mutta muuten matkaajat olivat tiedottomassa tilassa.
Kerrankin pilottimme oli valinnut oikeat tuulet hyväksikäyttöön ja olimme perillä Delhissä reilun tunnin aikataulusta edellä. Tämä voitettu aika vietettiin sitten lupalappujen tarkistusjonossa, missä ei ollut kuin kaksi metallinpaljastinta, yksi miehille ja yksi naisille...
Noh, tästä selvittyämme päädyimme oikealle portille ja matka kohti Kathmandua alkoi. Tällä lennolla Wiliä sorrettiin omalla osaltaan, lentoemot ilmaisivat epäsuorasti että kyseinen henkilö olisi ollut ruoka-aikaan aina kotosalla ja siirsivät hänet pelastusovelle...
Havaitsimme että passin tarkastus Kathmandussa on oikea rahastuskeino, siellä ei oikeastaan tapahtunut mitään, mutta silti jouduimme kuluttamaan aikaa tunnin ja rahaa $40 per perse.
Tämän jälkeen, metsästettyämme reput, siirryimme etsimään hotellimme kuljetustavälinettä. Löydettyämme sen, ilo olikin ylimmillään... hetken ehdimme miettiä mitenkä ihmeessä saisimme mahtumaan neljä aikuista suomalaista miestä reppujen lisäksi autoon, mikä on suunniteltu maksimissaan neljälle pienelle kiinalaiselle... noh, pienellä kekseliäisyydellä ja purkillisella liukuvoidetta sekin ihme saatiin aikaan. Mutta liikkeelle lähdön jälkeen totesimme yhteen ääneen että tässä maassa ei kannata tarttua auton rattiin mistään hinnasta... Joka puolelta sinkoili autoja, mopoja ja jalankulkijoita ilman minkäänlaista logiikkaa... parhaimmillaan olimme vasten kuorma-autoa keskellä ajokaistoja, mutta tästä enemmän videosta joka tilanteesta saatiin talteen.
Ville oli jo miltei takuuvarma siinä vaiheessa että jotakin tässä käy kun hänen puolen takarengas oli tyhjän päällä ja matkaa alas oli vaivaiset 7m ulosteiseen jokeen...
Mutta vihdoin ja viimein pääsimme suurinpiirtein ehjänä majoitustilaamme, mitkä eivät olleet mitkään ruusuiset, mutta on sentään katto pään päällä... jos siitä nyt oikein iloa voi olla.
Pakollinen vierailu paikallisessa hieromalaitoksessa (happy end(kö?)) ja siitä ruokailemaan.
Nyt unta kuuppaan ja huomenna ihmettelemään minkälainen maailma tämä osa maapalloa on.
Näihin kuviin ja tunnelmiin
- Wili -
tiistai 3. tammikuuta 2012
D-Day +1
Noniin...
Taas olis uusi aamu ja uudet (tai sitten vanhat) kujeet.
Aamu alkoi hyvin, kaikki löysivät hisseille ja yhteisen tiemme aamiaispöytään. Sovitun aamupalan jälkeen siirryimme kaikki huoneisiimme lievälle levolle.
Mutta eihän tämä taas mennyt niin kuin elokuvissa...
Joka matkaajalla, paitsi Sepillä, soi puhelin hiukan klo 12 jälkeen, jossa respan (suhteellisen säpsäkkä nais-ihminen) ilmoitti että meidän olisi pitänyt uloskirjautua klo 12 mennessä.
Tästä tilanteesta jokainen ilmoitettu ihmetteli tovin, jonka jälkeen alkoi asian selvittely... Ville supliikkina miehenä paineli Sjökken ja Wilin tukemana kohti respaa varmoin askelin ja asian selvittely alkoi...
Vihdoin asia saatiin selvitettyä ja voitiin mennä rauhassa kohti uniluolia valmistautuaksemme lounaan tuomaan tilanteeseen.
Lounashissiä odotellessa mitä ihmeellisimpiä asioita alkoi ilmetä hotellielämästä... Ville oli jotenkin ihmeellisesti saanut huoneestaan turkkilaisen saunan, jossa kosteusprosentti lähenteli kaloille soveltuvaa ilmanalaa...
Noh, tästä siirryimme kumminkin asiaa suuremmin ihmettelemättä kohti lounaspöytää, mikä valitettavasti oli huonompi kuin päivällinen ja aamiainen, mutta kumminkin syötävä.
Noh, lähdön hetkellä keskustelimme mitä ihmeellistä olimme todennut Lontoon hotellielämästä ja totesimme että kaikki on hyvin, kunnes eksyimme tutkimaan Sjökken taskut...
Niistähän löytyi yhteensä pussillinen takavarikoituja makeisia suoraan hotellin tiskiltä...
Noh, matka kentälle meni kohtuullisen hyvin, poislukien veljellistä vittuilua. Uusien bilettien hankkiminen meni kerrankin oikein hyvin. Mutta ongelmat alkoi taas, yllätys yllätys Sepin toimesta, tullitarkastuksessa. Sepi pääsi purkamaan reppunsa johtuen ATK-välineistön paikkailujen takia ja Wili pääsi tarkastukseen mahdollisten räjähteiden takia.
Mutta kaikkien kommellusten jälkeen kaikki päätyi paikalliseen lentokenttä pubiin nauttimaan paikallisia panimotuotteita...
Näihin kuvaan ja tunnelmiin...
-Wili, Sjökke, Sepi & Ville -
maanantai 2. tammikuuta 2012
D-Day...
Noniin...
Tämä tarinahan ei mennyt niin kuin Strömsössä...
Kaikkihan alkoi siitä, kun Sepin passia ei hyväksytty Check-in:ssä, vaan Sepi joutui lähtemään hakemaan väliaikaista passia suoraan Liikkuvan Poliisin Lentoaseman toimipisteestä.
Mehän tietenkin porukkauskollisina lähdimme kaikki sinne ja siellähän se ilo sitten repesikin.
Varmasti joku Kolmannen valtakunnan ajoilta peräisin oleva taistelunorsu (anteeksi kaikki naispuoliset käyttämääni kuvausta) päätti sitten kyykyttää Sepiä. Passin saatuaan Sepi myönsi että miltei oli ollut paisuvaiskudos jäykkänä ensimetreiltä, johon Ville sujuvasti myönsi tietävänsä nyt, miltä vanhan ajan japanilaisista samuraista tuntui kun he pystyivät nostamaan kivekset takaisin ylös piiloon.
Tämän episodin jälkeen siirryimme takaisin Check-in sektorille, jossa kaikille saatiin nyt kortit ja matkanteko alkoi...
No mutta, ei tässä vielä kaikki. Jostakin hienosta syystä tänä hienona lähdön päivänä, joku perhana oli päättänyt että laitetaan pojille lunta oikein reilusti. Tämä lumimyräkkähän viivästytti lähtöämme sitten kahdella (2) tunnilla. Kovasti pilottimme yritti kiriä, myötätuulien siivittämänä, menetettyä aikaa, mutta viimeisen sabotaasin retkemme ensimmäiselle lennolle teki kuninkaallisen Lontoon Heathrow:n lentokentän lennnonjohto, joka laittoi meidät laskeutumiskierteeseen, mitä sitten kiertelimme 20 minuuttia.
Eli virsi lyhyestä kaunis, myöhästyimme kokonaisuudessaan 2 tuntia 30min ja kun edessä oli terminaalin vaihto, oli lentokoneeseen pääsy jo sabotoitu tässä vaiheessa.
Siitä painelimme sitten suorinta tietä British Airwaysin tiskille tinkaamaan jotakin kivaa, ja saimmehan me sitä. Majoitus Hilton-tason hotellissa, joka äijälle oma 2 hengen huone. Lisäksi kauppaan kuului illallinen, aamiainen ja lounas. Ja hotellista ei ollut kiire pois, vaan saamme makoilla täällä siihen asti kunnes lähdemme kentälle.
Jos jotakin hyvää, niin jotakin huonoakin...
Sepi ja Sjökke juuttui tullitarkastukseen kun olimme menossa BA:n tiskille, ja viipyivät siellä kauan. Tarina ei kerro oliko lateksihanskoilla ja liukuvoiteella jotakin osuutta asiaan mutta jännästi he kävelivät kun sieltä pois pääsivät...
Mutta näihin kuviin ja tunnelmiin....
- Wili -
PS. Laukuista ei ole mitään hajua missä ne viipottaa, mahdollisesti ovat huomenna jo Kathmandussa odottamassa omistajiaan jotka lähtevät vasta 3. päivä samalla matkalle missä laukut ovat jo tod.näk. olleet...
Tämä tarinahan ei mennyt niin kuin Strömsössä...
Kaikkihan alkoi siitä, kun Sepin passia ei hyväksytty Check-in:ssä, vaan Sepi joutui lähtemään hakemaan väliaikaista passia suoraan Liikkuvan Poliisin Lentoaseman toimipisteestä.
Mehän tietenkin porukkauskollisina lähdimme kaikki sinne ja siellähän se ilo sitten repesikin.
Varmasti joku Kolmannen valtakunnan ajoilta peräisin oleva taistelunorsu (anteeksi kaikki naispuoliset käyttämääni kuvausta) päätti sitten kyykyttää Sepiä. Passin saatuaan Sepi myönsi että miltei oli ollut paisuvaiskudos jäykkänä ensimetreiltä, johon Ville sujuvasti myönsi tietävänsä nyt, miltä vanhan ajan japanilaisista samuraista tuntui kun he pystyivät nostamaan kivekset takaisin ylös piiloon.
Tämän episodin jälkeen siirryimme takaisin Check-in sektorille, jossa kaikille saatiin nyt kortit ja matkanteko alkoi...
No mutta, ei tässä vielä kaikki. Jostakin hienosta syystä tänä hienona lähdön päivänä, joku perhana oli päättänyt että laitetaan pojille lunta oikein reilusti. Tämä lumimyräkkähän viivästytti lähtöämme sitten kahdella (2) tunnilla. Kovasti pilottimme yritti kiriä, myötätuulien siivittämänä, menetettyä aikaa, mutta viimeisen sabotaasin retkemme ensimmäiselle lennolle teki kuninkaallisen Lontoon Heathrow:n lentokentän lennnonjohto, joka laittoi meidät laskeutumiskierteeseen, mitä sitten kiertelimme 20 minuuttia.
Eli virsi lyhyestä kaunis, myöhästyimme kokonaisuudessaan 2 tuntia 30min ja kun edessä oli terminaalin vaihto, oli lentokoneeseen pääsy jo sabotoitu tässä vaiheessa.
Siitä painelimme sitten suorinta tietä British Airwaysin tiskille tinkaamaan jotakin kivaa, ja saimmehan me sitä. Majoitus Hilton-tason hotellissa, joka äijälle oma 2 hengen huone. Lisäksi kauppaan kuului illallinen, aamiainen ja lounas. Ja hotellista ei ollut kiire pois, vaan saamme makoilla täällä siihen asti kunnes lähdemme kentälle.
Jos jotakin hyvää, niin jotakin huonoakin...
Sepi ja Sjökke juuttui tullitarkastukseen kun olimme menossa BA:n tiskille, ja viipyivät siellä kauan. Tarina ei kerro oliko lateksihanskoilla ja liukuvoiteella jotakin osuutta asiaan mutta jännästi he kävelivät kun sieltä pois pääsivät...
Mutta näihin kuviin ja tunnelmiin....
- Wili -
PS. Laukuista ei ole mitään hajua missä ne viipottaa, mahdollisesti ovat huomenna jo Kathmandussa odottamassa omistajiaan jotka lähtevät vasta 3. päivä samalla matkalle missä laukut ovat jo tod.näk. olleet...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)